Suomifutiksen Via Dolorosa ja junioriurheilun kolme koota

Usein kuulee sanottavan, että jalkapallo on varhaisen erikoistumisen urheilulaji. Saattaa olla. Kuka oikeasti tietää?

Nykypäivänä huomattavasti harvemmin korostetaan vähintään yhtä tärkeää junioriurheilun perusajatusta – työnteon ja pitkäjänteisen harjoittelun merkitystä. Työnteosta puhuvat lähinnä harvat huipulle yltäneet jalkapalloilijat ja muut menestyneet urheilijat.

Luterilainen työn tekemisen etiikka, suolla sisukkaasti kuokkiva Jukolan Jussi sekä nuoren kansakunnan itsenäisyyden ajan ensivuosikymmenien uutteruus kannustivat pienen Suomen viime vuosisadan olympia- ja yksilöurheilun odottamattomaksi suurvallaksi, mutta viimeistään Nokia-aikakaudella ammattimaistuva suomalainen urheilumaailma alkoi muuttua.

Muutokset olivat suuria. Paavo Nurmesta Lasse Vireniin jatkuneet yleisurheilumenestyksen perinteet etääntyivät, Nykäsen ja Ahosen synnyttämälle mäkihyppyhurmokselle ei enää löytynyt jatkajia ja maastohiihdon maailma synkkeni Lahden kotikisojen dopingskandaaliin.

Samalla kun suomalaisen urheilun lippulaivalajit oireilivat, yleistyivät uuden ajan urheilu- ja liikuntamuodot salibandystä skeittaukseen ja lumilautailuun. Ja kaikkein suurimmiksi median ja mainostajien lemmikeiksi kohosivat kansakunnan 90-luvun lamasta elvyttäneet kiekkoleijonat ja pesäpallon kansallisurheiluna syrjäyttänyt jääkiekko.

Kun 2010-luvulla lentopallo, salibandy ja koripallo ylsivät kansainväliseen menestykseen sekä Susijengin ja Lauri Markkasen herättämään palloiluhurmokseen, jäi Mixun joulukuuseen ja Backen takapakkiin karahtanut puolimiljoonainen futisväki palloilubuumissa paitsioon.

Futisväki jakaantui ainakin espanjalaisten ekkono-oppien, pohjoismaisen ”äijäfutiksen” ja nuorisotutkijoiden ”Kaikki pelaa” -leireihin.

Kilpailevien koulukuntien kiistelyn taustalla kuningaslajin harrastajamäärät kuitenkin paradoksaalisesti kasvoivat ja uudet tekonurmikentät sekä ylipainehallit kohosivat kiihtyvällä tahdilla kasvukeskuksiin ja myös syrjäisemmille pesispaikkakunnille. Mutta olosuhdekehitykset ja harrastajamäärien kasvu eivät korvanneet toistuvia pettymyksiä arvokisakarsinnoissa ja pitkän sekä myös poikkeuksellisen menestyksekkään päivätyön Suomifutiksessa tehneeseen Antti Muuriseen yhdistetty ”Eteenpäin on menty” -tokaisu on saanut häpeää ja pilkallisuutta yhdistävän merkityksen[i].

Suomifutiksen ristiriitaiseen kasvutarinaan kuuluu myös ammattimaistuminen. Lajiliitto on palkannut piireihin talenttivalmentajia ja seurat vetäjikseen päätoimisia toimihenkilöitä. Ammatti-ihmisten roolin kasvaminen on kuitenkin lisännyt harrastamisen kustannuksia ja tehnyt oto- tai talkootaustaisten valmentajien aseman ongelmalliseksi. Seuran palkkalistoilla olevat ihmiset ymmärrettävästi vastaavat toiminnasta, mutta moni vuosikymmenien kokemuksen omaava oto-valmentaja jättäytyy lajista pois havaitessaan kulukorvausten ja valmennusvastuun kapenevan. Ammattilaisten palkkaaminen on luonnollisesti lajille myönteinen asia, mutta liian usein hyötyä henkilösatsauksista varjostaa seurojen puutteet toiminnan suunnittelussa, avainhenkilöiden rekrytoinnissa ja laajemmat johtamisen ongelmat.

Urheiluseurojen ottaessa horjuvia askelia talkooajasta ammattilaisuuteen muuttuu myös junioriurheilijoiden vanhempien asema. Syksyn edetessä Suomifutiksen sadoissa, jopa tuhansissa jalkapallojoukkueissa vietetään vanhempainiltoja, joissa esitellään yhä kunnianhimoisempia vuosisuunnitelmia. Tavoitteellisuus ja suunnitelmallisuus on tietysti tervetullutta, mutta ”talenttivetoinen” seuratoiminta nostaa nopeasti harrastamisen kuluja ja lapsitähtien jalostaminen aikuisikäisiksi huippu-urheilijoiksi on todellista riskibisnestä. Varsinkin urheiluseuroille, joiden ydin

Kun urheiluseurat tänä päivänä tasapainottelevat tavoitteellisen talenttitoiminnan sekä perinteisen harrastetoiminnan välillä, ovat yhä nuorempina harrastuksen pariin tuotujen lapsien vanhemmat ymmällään keskenään kilpailevien seurojen markkinointiviestinnästä. Melkeinpä kaikille kaupataan kilpaurheilijan statusta ja pelaajapolkua miniliigasta akatemioiden kautta Veikkausliigaan ja jopa kansainvälisille kentille. Suhteellinen uusi seurojen toimintamuoto, perhefutis, on mielekkäällä tavalla toteutettuna yhtä tervetullutta yhteisöllistä liikuntaa kuin vaikkapa vauvauinti, mutta voitaneen silti ystävällisesti kysyä, kenen ehdoilla toimintaa toteutetaan ja ovatko ehkä isän tai äidin omat unelmat harrastamisen yhä varhaisemmin aloittamisen taustalla?

Leikkimielinen koko perheen liikunta on varmasti hyvä keino kannustaa lapsia kohti liikunnallista elämäntapaa, mutta liian kilpailullinen liikuntaharrastaminen saa myös lapset ja nuoret lopettamaan harrastuksen[ii]. Koska drop out ja nuorten liikunnallinen passivoituminen on vakava yhteiskunnallinen ja kansanterveydellinen ongelma, tulisi lapsia ja nuoria kuunnella heitä koskevissa harrastuskysymyksissä.

 

Kannusta-Kuljeta-Kustanna vs Kunnioitus-Kommunikaatio-Kärsivällisyys

Suomalaisissa urheiluseuroissa ja vanhempainilloissa on pitkään toistettu suomalaisen junioriurheilumaailman viisasten kiveä, kolmen koon puolipyhää kolminaisuutta. Kannusta, kuljeta, kustanna on varmasti iskostunut monen suomalaisperheen arkeen.  En tiedä, mikä kolmesta koosta on alun perin ollut ykkönen, mutta omassa urheilukuplassa aakkosjärjestys tuntuu järkeenkäyvältä. Kannustaminen on kaiketi aina ja kaikissa tilanteissa…kannustettavaa, mutta kuljettaminen alkaa nykypäivänä olla ympäristö- tai ainakin koko perhettä koskeva logistiikkakysymys. Ja kun harrastamiseen useasti liittyy yhä kauemmas ulottuvat peli- ja turnausmatkat, tulee kuljettamisesta nopeasti myös kustannuskysymys.

Eräs salibandyn seurajohtaja sanoi minulle jokin aika sitten, että juniorien todellisia lopettamispäätöksiä on vaikea arvailla, koska kovin harva vanhempi, saati lapsi haluaa kertoa, ettei perheellä ole varaa nopeasti kohonneisiin harrastusmaksuihin. Vaikkei seuroilla välttämättä ole kiistatonta faktaa harrastajien lopettamispäätöksistä, valitettava totuus ja taustatekijä on jo pitkään ollut, että yhteiskuntamme on eriarvoistunut, jakaantunut ja köyhyys on huolestuttavasti lisääntynyt niin nuorten kuin lapsiperheiden piirissä[iii].

Maailma muuttuu, on kulunut sanonta, mutta pitää varmasti paikkansa suomalaisessa harrastusmaailmassa ja laajemminkin yhteiskunnassa. Urheileville perheille ohjenuorana perinteisesti tarjottu kolmen koon toimintaohje tarjoaa varmasti edelleen apua vanhemmille, mutta ehkäpä aika olisi jo kypsä sen päivittämiselle?

Kun jalkapallon ja monen muunkin harrastuksen harrastajamäärät ilahduttavasti kasvavat, mutta kustannukset myös kohoavat, olisi varmasti pikkuhiljaa ajankohtaista avata enemmän seuran toimintatapoja ja selkeämmin perustella kohoavia kustannusrakenteita? Ja koska kaikki eivät sittenkään halua olla talentteja vaan moni mieluummin harvemmin harrastavia höntsääjiä, tulisi seurojen pohtia omiin vahvuuksiin profiloitumista täyden palvelun ja pelaajaputken markkinoimisen sijasta? Tässä päivitetyssä kolmen koon mallissa yksi iso Koo olisi siis Kommunikaatio.

Toiseksi tämän päivän Kooksi tarjoaisin Kiireettömyyttä tai Kärsivällisyyttä. Vaikka nopeus on tärkeä jalkapalloilijan ominaisuus, on pelaajan kehityskaari nappulafutarista aikuisurheilijaksi lähempänä maratonjuoksua kuin satasen pyrähdystä. Liian moni lapsitähti lopettaa lajin vääränlaisen harjoittelun tai loppuun palamisen myötä. Tavoitteellisessa junioriurheilussa tarvitaan suunnitelmallisuutta ja pitkäjänteisyyttä, eli Kärsivällisyyttä harjoitella nousujohtoisesti ja Kiireettömästi.

Kolmanneksi Kooksi tarjoaisin suuressa jalkapallomaailmassa laajasti viljeltyä taikasanaa, jota Suomifutiksessa ei mielestäni kuitenkaan usein käytetä sanan koko syvällisellä merkityksellään. UEFA:n Respect – Kunnioitus – sopii ohjenuoraksi niin kilpa- kuin harrastepelaajille, seurojen toimihenkilöille, juniorien vanhemmille ja suomalaisesta futiskulttuurista haaveileville jalkapallokannattajille.

Kuningaslajin yksi suosion salaisuuksista piilee lajin monitulkinnaisuudessa. Jalkapalloa voidaan pelata monella tavalla ja menestyä voi barcelonalaisella tiki-takalla, mourinhomaisella bussipuolustuksella tai vaikka brittiläis-pohjoismaisella viikinkifutiksella. Itselle sopivan pelitavan löytäminen ei ole insinööri- vaan ihmistiedettä. En tiedä, viekö ”Rive” Kanerva Suomea arvokisoihin, mutta Kansojen liigan erinomaisesti aloittanut joukkueensa tuntuu löytäneen pelaajilleen sopivan pelitavan ja myös nuoremmat maajoukkueet ovat pelanneet kuluneen kauden aikana sekä tuloksellisesti että pelillisesti rohkaisevaa jalkapalloa.

Samaan tapaan suomalaisten jalkapalloseurojen tulisi mielestäni pysähtyä pohtimaan, mihin suuntaan olemassa olevat resurssit, osaaminen, pelaajapohja ja perinteet ohjaavat yhdessä tekemistä. Olipa junioriurheiluseurassa kysymys tavoitteellisesta kilpa- tai sosiaalisesta harrastetoiminnasta, tarvitaan onnistuneessa seuratyössä kaikkien osapuolien keskinäistä Kunnioitusta, Kärsivällisyyttä ja pelaajien kehittämiseen ja viihtyvyyteen tarvittavaa keskustelukykyä, eli Kommunikaatiota.

 

Kun suomalainen futisväki kunnioittaa ja kuuntelee toinen toisiaan ja jaksaa kärsivällisesti tehdä töitä, mennään väistämättä yhdessä eteenpäin. Se kai on juniori- ja joukkueurheilun perimmäinen tavoite?

 

* Artikkelikuvassa FC Interin 04-syntyneitä pelaajia, joiden C14 ELL -kausi päättyi 14.10.18 Vantaalla viime vuoden tapaan pronssitilaan. Joukkue on viime vuosien tilastojen valossa maan kolmanneksi paras joukkue, jonka pelaajista 12 kutsuttiin ikäluokan Tähtitarha-tapahtumaa edeltävälle Lännen aluejoukkueleirille. 14-vuotiaat pelaajat ovat pelanneet jalkapalloa yli puolet elämästään, mutta ovat yhä jalkapallomatkansa alkutaipaleilla… 

[i] https://yle.fi/uutiset/3-9147654

[ii] https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/02/20/tutkimus-liika-kilpailu-koululiikunnassa-ja-urheiluseuroissa-saa-nuoret

[iii] https://suburbanturku.wordpress.com/2015/10/18/maahanmuuttokriisin-taustalla-kytee-koyhyys-ja-kaupunginosien-eriytyminen/

Mainokset

Ihmiskunnan liikkumattomuus kasvava ongelma – koulut, urheiluseurat ja muu kolmas sektori avainasemassa

Ihmiskunta ikääntyy ja elämäntavat sekä arkikäyttäytyminen muuttuvat. Luonnollinen liikkuminen vähenee, kun teknologia ottaa isompaa roolia. Uudessa yhä urbaanimmassa ajassa ei enää hiihdetä kouluun, mutta lisääntynyt liikkumisen lajikirjo, monikäyttöiset lähiliikuntapaikat sekä koulun ja kolmannen sektorin yhteistyö tarjoavat koululiikunnasta traumatisoituneillekin mahdollisuuden löytää liikkumisen ilo ja urheilun yhteisöllisyys.

 

Ihmiskunnan hyvinvointi on suhteellinen käsite ja maantieteelliset sekä väestöryhmien väliset vaihtelut ovat merkittäviä. Kun globaalilla tasolla EU-kansalaiset elävät keskimäärin 2,5 vuotta pitempään kuin amerikkalaiset ja 4,6 vuotta kauemmin kuin kiinalaiset, jakaantuu myös Eurooppa voimakkaasti elinajanodotteen osalta. Kun madridilaisten odotetaan elävän keskimäärin 85-vuotiaiksi, jää vastaava ennuste Bulgarian Severozapaden alueella 73-vuoteen[i].

 

Myös Suomessa erot ovat merkittäviä. Aluetutkija Timo Aron mukaan erot elinajanodotteessa ovat suurimmat länsi-itä-akselilla. Vuosien 2013-15 tilastoissa vastasyntyneiden tyttöjen elinajanodote oli korkein Pohjanmaalla, ja poikien Ahvenanmaalla. Alhaisimmat lukemat löytyivät Pohjois-Karjalasta (tytöt) ja Etelä-Savosta (pojat)[ii]. Ero naisten ja miesten välillä on yhä huomattava, vaikka sukupuolten välinen ero oli vuonna 2016 kaventunut 5,7 vuoteen. Suurimmillaan ero oli 1970-luvun loppupuolella, jolloin se oli yhdeksän vuotta[iii].

 

Maailmanlaajuisten ja maakunnallisten elinajanodote-erojen lisäksi kahdeksaa miljardia lähestyvää maapallon väestöä rasittaa lisääntynyt liikkumattomuus ja siihen liittyvät terveysriskit. Maailman terveysjärjestön (WHO) tuoreen tutkimuksen mukaan yli neljännes maailman aikuisväestä liikkuu liian vähän. Fyysisen harjoituksen puute nostaa 1,4 miljardin ihmisen riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin, aikuisiän diabetekseen ja erilaisiin syöpiin[iv]. WHO:n tutkimuksen mukaan liikunnan määrä ei ole kasvanut 2000-luvulla ja vuonna 2016 kolmasosa maailman naisista ja neljännes miehistä liikkui alle WHO-suositusten, joiden mukaan viikossa tulisi harrastaa vähintään 2,5 tuntia kevyttä tai 75 minuuttia raskasta liikuntaa.

 

Saman, The Lancet Global Health -tiedejulkaisussa[v] 4.9.18 julkaistun tutkimuksen mukaan liian vähäinen fyysinen rasitus on jopa yli kaksi kertaa yleisempää vauraissa maissa kuin kehittyvissä talouksissa. Tutkijat selittävät tuloksia mm. istumisen yleistymisellä sekä töissä että vapaa-ajalla. Toisin kuin muut maailmanlaajuiset terveysriskit liian vähäinen liikkuminen ei ole globaalitasolla tarkasteltuna laskussa.

 

Myös Suomessa väestön liikkumattomuuden yleistyminen nähdään huolestuttavana yhteiskunnallisena kehityksenä. Huhtikuussa julkaistun UKK-instituutin raportin mukaan suomalaisten vähäinen fyysinen aktiivisuus, liikkumattomuus, aiheuttaa yhteiskunnalle vuosittain jopa 3,2-7,5 miljardin euron edestä lisäkustannuksia[vi].  Laskelmissa on huomioitu mm. tuloverojen menetys, maksetut työttömyysturvaetuudet sekä terveyden- ja sosiaalihuollon ja sosiaalihuollon ja syrjäytymisen kustannukset.

 

Valtioneuvoston tilaaman raportin toimittaneiden Tommi Vasankarin ja Päivi Kolun mukaan vaikuttavia ja kustannusvaikuttavia toimenpiteitä tulisi suunnata merkittävästi nykyistä enemmän liikkumattomuuden yhteiskunnallisten kustannusten aiheuttamiin riskiryhmiin, kuten elintapasairauksia omaaviin tai suuren riskin henkilöihin, syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin, kaiken ikäisiin huonon fyysisen kunnon omaaviin henkilöihin ja heikentyneen toimintakyvyn omaaviin ikääntyneisiin.

 

Urheiluasioista vastaava ministeri Sampo Terho arvioi liikkumattomuudesta aiheutuvat kustannukset merkittäviksi ja toivoi lisätietoja siitä, mihin on kannattavinta suunnata rajallisia resursseja. Ministeri mainitsi esimerkkinä kansainvälisen tutkimuksen, joka on osoittanut, että lasten ja nuorten ikäluokassa kouluun kohdistuvilla toimenpiteillä on hyvä kustannusvaikuttavuus[vii].

 

Samaisen urheiluministerin mielestä Suomesta tulisi kunnianhimoisesti tehdä e-urheilun mahtimaa ja Terho siteerasi kesäkuussa järjestämässään pyöreän pöydän keskustelussa tutkimusta, jonka mukaan e-urheilu on 18–29-vuotiaiden keskuudessa toiseksi suosituin laji jääkiekon jälkeen[viii]. ”Sampo Terhon mukaan sekä e-urheilu että peliskene on vakiinnuttanut paikkansa niin nuorten kuin muidenkin ajankäytössä.  – Ympäri maailmaa elektronista urheilua hyödynnetään osana koulutusta, liiketoimintana, opintolinjana ja vapaa-ajanviettomahdollisuutena. Meillä Suomessakin on tähän herätty ja kehitystä pitää vahvistaa.”.

 

Kuten mm. Rovion ja Supercellin kansainvälinen menestys osoittaa, Suomesta löytyy peliteollisuuden edelläkävijöitä ja merkittävää osaamista, jolla myös huomattavaa liiketaloudellista merkitystä. Mutta kun syyskuun alussa julkaistu UUK-instituutin liikuntaraportti[ix] paljastaa, että juuri e-urheilua aktiivisimmin harrastava nuorten miesten ikäryhmä edustaa myös heikoimmin kestävyysliikuntasuosituksiin yltävää väestön osaa, on ehkä aiheellista pohtia, tulisiko vähän liikkuville ja myös lisääntyvästä syrjäytymisestä kärsiville nuorille tarjota muitakin virikkeitä kuin virtuaalipelejä?

 

 

Miksi osa nuorista liikkuu liian vähän? Mikä tappaa liikkumisen ilon?

 

Alkuvuodesta julkaistiin uusi suomalainen pitkittäistutkimus, jossa seurattiin yli 2000 lapsen ja nuoren liikunta-aktiivisuutta 10 vuoden ajan. Tutkimukseen osallistuneista vajaa neljännes edusti vähän liikkuvia. Kun näiltä vähän liikkuvilta kysyttiin, mitkä tekijät tai tahot ovat vähentäneet mielenkiintoa liikuntaa kohtaan, kolme yleisintä vastausta olivat koulu, liikunnanopettaja ja urheiluseurat[x]. ”Vaikka suomalaisten koulujen opetussuunnitelmassa ei korosteta kilpailuhenkisyyttä, se tuntuu silti olevan usein läsnä liikuntatunneilla. Vähän liikkuvista pojista huomattava osa oli sitä mieltä, että liikuntatunneilla kilpaillaan liikaa ja syrjitään huonompia.”.

 

”Maailma muuttuu ja elämme suurta murrosta” lienee kulunut ajan kuvaus, mutta myös kiistaton totuus, joka tulisi tunnistaa ja tunnustaa joka paikkaan tunkevan teknologian, lisääntyneen liikkumattomuuden, liikalihavuuden sekä syrjäytymisen aikana.

 

Liikkumisen lisääminen, kuten painonpudotus, on tunnetusti helpommin sanottu kuin tehty. Liikuntapaikat ovat kehittyneet, uusia harrastusmuotoja syntyy jatkuvasti ja nuorisoa kannustetaan mm. Mihi[xi]– tai liikkuva koulun kaltaisilla projekteilla, mutta silti kovin monen liikuntaharrastus päättyy lyhyeen tai ei tunnu hauskalta tai edes mielekkäältä.

 

Nuorisotutkimusseuran suuri liikuntatutkimus paljasti myös, ettei liikuntaa varjostava vakavamielisyys – tiukkapipoinen kilpailu tai yltiöpäinen omien fyysisten rajojen etsiminen – ole vain liikuntaa vierastavien rasite. Osa liian vähän liikkuvista on entisiä junioriurheilijoita, joilla on pääsääntöisesti myönteisiä koululiikuntakokemuksia, mutta jotka ovat lopettaneet harrastuksensa, kun harjoittelu on muuttunut liian vakavaksi ja kilpailu liian kovaksi.

 

Vaikka urheilu ammattimaistumisen ja viihteellistymisen seurauksena tarjoaa ainakin teoreettisen mahdollisuuden tähtitieteellisiin tuloihin, olisi tärkeää, että osaisimme varsinkin lasten ja nuorten liikunnassa paremmin ymmärtää tavoitteellisen kilpaurheilun ja yhteisöllisen harrasteliikunnan eron. Molemmat ovat tärkeitä ja tukevat toistensa merkitystä ja arvostusta, mutta edellyttävät harjoittajiltaan erilaista asennoitumista ja sisäistä paloa. Jos kavereiden kanssa höntsäilyä kaipaavalle murrosikäiselle asetetaan tavoitteita, jotka tämä kokee epärealistisiksi ja ahdistaviksi, ollaan nopeasti lähellä drop outia. Samankaltainen turhautuminen voi tapahtua myös kilpaurheilussa. Jos lajissaan lahjakas ja kovaan harjoitteluun sitoutunut nuori urheilija saa ohjaajakseen osaamattoman tai intohimottoman valmentajan, on lopputulos yhtä huono.

 

Lasten ja nuorten liikunta ei ole raketti- tai edes insinööritiedettä vaan sosiaalista toimintaa ihmisten kanssa, jossa luottamus, avoimuus ja oikeudenmukaisuus ovat avainasemassa. Ja harrastamisen kustannusten kohotessa ja ammattimaisuuden yleistyessä toiminnasta vastaavien tulee myös kyetä seuraamaan aikaa ja yhteiskunnan kehitystä. Lapsia ja nuoria sekä vanhempaakin väkeä liikunnan pariin kannustavat huippu-urheilun esikuvat ja nousevat nuoret tähdet ovat tärkeitä, mutta vieläkin tärkeämpää on rakentaa koulun, urheiluseurojen ja muun kolmannen sektorin yhteistyön kautta liikunnallinen arki, jossa liikkumisen ilo ja hyvän olon tunne on keskiössä.

 

Maakunnista ja maailmalta löytyy lukemattomia esimerkkejä, joissa lasten ja nuorten liikkumista on onnistuneesti edistetty uudenlaisen yhteistyön avulla. Espoon Niittykummun koulussa Liikkuva koulu -toimintaa suunnitellaan ja toteutetaan tiimissä, jossa ovat edustettuna kaikki luokka-asteet[xii]. Liikuntatiimi kuulee päätöksissään muita oppilaita ja arvioi jatkuvasti omaa toimintaansa. Kun oppilaat pääsevät itse vaikuttamaan koulun ja kerhojen liikuntatoimintaan, on huomattavasti todennäköisempää, että liikuntavaihtoehdot ovat monipuolisempia ja harrastajien toiveita paremmin puhuttelevia. Samaan tapaan tämän päivän nuoret kilpaurheilijat kykenevät omatoimiseen ajatteluun ja heidän mielipiteitään tulisi hyödyntää enemmän valmennuksen suunnittelussa ja harjoitusten toteutuksessa.

IMG_20180907_094900 (3)

Turussa kouluilla on vuosikymmenien perinteet koulujen välisistä eri urheilulajien kilpatapahtumista. Yleisurheilukilpailut järjestetään Paavo Nurmen Stadionilla ja jalkapalloa pelataan joka syksy Kupittaanpuiston kentillä. Maahanmuuttajataustaisen väestön – varsinkin naisten – kotouttamisvaikeudet ovat merkittävä yhteiskunnallinen haaste. Maahanmuuttajataustaiset tytöt ovat viime vuosina ilahduttavan laajalti ottaneet jalkapallon lajikseen. Voisivatko koulut, urheiluseurat ja muut kolmannen sektorin toimijat yhteistyössä kehittää erilaisia toimintamalleja, joissa sekä kantasuomalaiset että uussuomalaiset liikkuvat enemmän ja samalla kitkevät sosiaalista syrjäytymistä yhteisöllisen harrastustoiminnan avulla?
*Artikkelikuvassa Vasaramäen jalkapalloluokat maajoukkuepelaajineen kohtaavat Suomen kansaivälisimmässä kaupunginosassa toimivan Norssin edustusjoukkkueen koulujen välisessä jalkapallossa. Vasaramäen jalkapalloluokkalaiset veivät voiton, mutta pihapelitaidoistaan tunnetut vakkelaiset osoittivat, että jalkapalloa osataan pelata myös jalkapalloseurojen ulkopuolella. 
 

 

Joku varmasti ajattelee, että ilon ja hyvän olon korostaminen on unelmahöttöä, mutta laaja harrastajapohja ja haastejoukkueet, joihin oikeasti panostetaan, tukevat myös kilparyhmien ”talenttien” kehitystä. Liian usein suomalaisen palloilun lapsitähdet osoittautuvat B-A-ikäluokissa loppuun palaneiksi tai nappula-aikaista hehkutusta himmeämmäksi kyvyksi ja herkkyyskausien viettäminen elitistisessä kuplassa, ilman takaa tulevia haastajia, saattaa olla merkittäväkin tekijä motivaation hiipumiseen ja liekin lopulliseen sammumiseen?

 

Liikkumisen iloon tähtäävä sosiaalinen harrasteliikunta ja tavoitteellinen kilpaurheilu eivät ole toistensa vastakohtia tai toistensa kilpailijoita, mutta niiden tavoitteet ja toimintavaatimukset poikkeavat merkittävästi toisistaan. Jotta suomalainen kilpaurheilu kykenee tuottamaan Lukas Hradeckyn tai Patrik Laineen kaltaisia maailmanluokan huippuja, pitää perhe-, koulu- ja seurataustojen olla kunnossa. Slovakialaiset sukujuuret omaavat Hradeckyn veljekset ovat nousseet maajoukkue tasolle Runosmäen Nappulaliigajoukkueen, TPK:n ja TPS:n kautta, ja Bayer Leverkuseniin täksi kaudeksi siirtynyt maajoukkueen ykkösvahti tunnetaan suomalaiseksi poikkeuksellisen sosiaalisena ja sanavalmiina urheilijana.

 

Hradeckyn veljekset osallistuvat säännöllisesti niin Nappulaliigan[xiii] kuin Tepsin junioritapahtumiin ja Leverkusenin ”Luke” on toistuvasti jakanut julkisesti kiitosta perheelleen ja myös Runosmäen kaupunginosan pihapeleille ja pelikavereilleen[xiv], joista poikkeuksellisen moni on yltänyt ammattilaisuralle.

 

Kaikki kuningaslajin intohimoiset nuoret harrastajat eivät tietenkään voi yltää Bundesliigan tai edes Veikkausliigan ammattilaisiksi, mutta jalkapallon tai muiden liikuntalajien säännöllinen harrastaminen tarjoaa erinomaiset edellytykset liikunnalliseen elämäntapaan sekä mahdollisuuden arkielämässäkin arvokkaiden sosiaalisten taitojen kehittämiseen ja ystäväpiirin rakentamiseen. Lasten ja nuorten sekä koko väestön kannustaminen liikunnalliseen elämään on myös polarisoituneessa nykypäivässä asia, joka yhdistää koko väestöä ja vaalii samalla suomalaisten kunniakkaita liikunta- ja urheiluperinteitä.

 

[i] https://www.economist.com/graphic-detail/2018/09/24/in-europe-life-expectancy-is-lower-in-the-east

[ii] https://www.iltalehti.fi/kotimaa/201708082200311745_u0.shtml

[iii] https://www.tilastokeskus.fi/til/kuol/2016/01/kuol_2016_01_2017-10-27_tie_001_fi.html

[iv] https://yle.fi/uutiset/3-10387037

[v] https://www.thelancet.com/journals/langlo/article/PIIS2214-109X%2818%2930357-7/fulltext

[vi] http://www.ukkinstituutti.fi/tutkimus/liikuntatutkimus_suomessa/liikkumattomuuden-kustannukset

[vii] https://www.ksml.fi/kotimaa/Suomalaisten-liikkumattomuus-maksaa-yhteiskunnalle-jopa-75-miljardia-vuodessa/1178017

[viii] https://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/terho-suomella-mahdollisuuksia-kehittya-e-urheilun-suurvallaksi

[ix] https://yle.fi/uutiset/3-10388694

[x] https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/02/20/tutkimus-liika-kilpailu-koululiikunnassa-ja-urheiluseuroissa-saa-nuoret

[xi] https://mihi.fi/#mikaonmihi

[xii] https://liikkuvakoulu.fi/ideat/niittykummun-tiimimalli

[xiii] https://www.turunnappulaliiga.fi/?x254091=1121326

[xiv] https://www.iltalehti.fi/jalkapallo/201809092201189163_jp.shtml