JalkapalloiluTurku – osa II

Turku on jalkapallokaupunki. Se todistui, kun keskiviikkoiltapäivällä klo 15 Paavo Nurmen mukaan nimetylle valottomalle yleisurheilustadionille ehti ja ahtautui koko pääkatsomon kapasiteetin kokoinen (4000+) jalkapalloyleisö seuraamaan TPS-FC Inter liigakarsintaa.

Itse ottelu ei tarjonnut turkulaisille ikimuistoisia joukkue- tai edes yksilösuorituksia, mutta Urheilupuiston yllä leijunut odottava tunnelma loi poikkeukselliset puitteet lauantain ratkaisuottelulle. Ainakin katsomon keskiosissa ilmapiiri toi oudolla tavalla mieleen muutaman viikon takaisen Kosovo-maaottelun Kupittaalla. Hieman samaan tapaan kuin Kosovon historian ensimmäinen karsintaottelu oli suomalaistuneille kosovolaisille ilmeisen tärkeä, mutta myös ristiriitaisia tunteita aiheuttava, myös turkulaiset tuntuivat suhtautuvan kaupungin ensimmäiseen karsintaderbyyn varauksellisesti. Sinimustat tai mustavalkoiset kaulaliinat pysyivät tiukasti tungettuina toppatakkien sisään ja vain stadionin päädyissä uskaltauduttiin haastamaan vastapuolen leiriä. Tai saattoihan taustalla olla ihan tavallista turkulaista ottelukäyttäytymistäkin.

karsintaderby-paavolla-2

Jalkapallo, muu liikunta ja kaikenlainen kaikenikäisten harrastustoiminta on joka tapauksessa nykypäivän muuttuvassa maailmassa arvokkaampaa kuin koskaan. Kansalaiset Turussa, Torniossa tai vaikkapa Torontossa jakavat globaalin maailman monet ongelmat yksinäisyydestä työttömyyteen ja kasvavaan turvattomuuteen. Voimakkaasti lisääntynyt maassa- ja maahanmuutto ei yhteiskunnallista tilannetta helpota ja erityisesti suuriin kaupunkeihin pakkautuvan väestön sosiaaliseen integroitumiseen on kyettävä reagoimaan rakentavasti. Urheiluseuroilla on tässä haasteessa merkittävä tehtävä. Vireään vapaaehtoisaktiivisuuteen voimakkaasti nojaava harrastustoiminta ei luonnollisestikaan kykene korvaamaan valtion ja kuntien roolia, mutta urheiluseurat, kulttuuritoiminta ja koko kolmas sektori on silti monelle suomalaiselle tärkeä, melkeinpä ainoa keino löytää sisältöä ja uutta suuntaa elämässä.

Liikunta- ja harrastustoimintaa tulisikin tarkastella enemmän sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Niin suotavaa kuin suomalaisen jalkapalloilun läpimurto kansainväliseen menestykseen ja arvokisoihin onkin, tulisi alati kovenemassa kilpaurheilumaailmassa kyetä säilyttämään liikunnan ilo ja yhteisöllinen toimintatapa. Leikkimielisyys ja yhdessä tekemisen taito on menestyksen edellytys kaikissa joukkuelajeissa, mutta suoranainen välttämättömyys lasten ja nuorten harrastustoiminnassa. Jos harrastus ei ole hauskaa, lopettaminen on liian monelle lapselle luonnollinen vaihtoehto. Torstai-iltana Palloliiton ja Veikkausliigan arvostetun Captain’s Ball -palkinnon ansaitusti vastaanottanut FC Interin puheenjohtaja ja perustaja Stefan Håkans korostikin kiitospuheessaan viisaasti junioritoiminnan merkitystä – ”On ilo tehdä nuorten kanssa työtä.” http://huuhkaja.tv/fs/?huu=EA178499

Vuosi sitten tehdyssä Monskan haastattelussa https://www.youtube.com/watch?v=GIGn97oQftQ Stefan Håkans myös muisteli Interin ja lähiöseura Jyrkkälän Tykkien erikoista keskinäistä suhdetta. Elokuun lopussa useamman ex-interläisen avuin JyTy vei Turussa ensi kertaan järjestetyn Ikämiesten SM-kullan – ja tietysti rankkarikisassa nimekkään Tepsin nenän edestä.

tps-jyty-rp-kisa

tps-jyty-kattelyt-ja-veritas-stadion-2

FC Inter ja Turun Palloseura tarjoavat tänä päivänä turkulaisille jalkapallon harrastajille ja ystäville kuningaslajiin olennaisesti kuuluvan paikalliskilpailun, hegemonisen henkien taistelun Turun herruudesta. Kävi Kupittaan karsintaderbyssä kuinka tahansa, FC Interillä, Turun Palloseuralla sekä alueen muilla perinteikkäillä jalkapalloseuroilla on takanaan laaja harrastaja- ja kannattajakunta, jonka tuella Turulla on erinomaiset edellytykset synnyttää aitoa suomalaista jalkapallokulttuuria.

 

Mainokset

JalkapalloTurku – mustavalkoinen, sinimusta vai peräti sinivalkoinen?

Turkua kuvailtiin jokunen vuosi sitten Suomen jalkapallopääkaupungiksi. Pitkät ja kunniakkaat perinteet kuningaslajilla onkin maamme ensimmäisessä pääkaupungissa. Turun Palloseuran ja FC Interin ohella ylimmällä sarjatasolla ovat pelanneet mm. Pyrkivä, ÅIFK, TuTo, TuWe, TPK, TuKV ja jopa TuUL.

Turku on myös merkittävä juniorijalkapallokaupunki. Nykyisen maajoukkueen pelaajista mm. kapteeni Niklas Moisander, Lukas Hradecky, Kasper Hämäläinen, Joni Kauko, Riskin veljekset ja Jere Uronen ovat turkulaisen tai Turun seudun seuratoiminnan kasvatteja. Useimmat nykyhuipuista ja jo uransa lopettaneista turkulaistaustaisista maajoukkuepelaajista ovat myös viime vuonna 50-vuotisjuhlia viettäneen Turun Nappulaliigan kaupunginosajoukkueiden kasvatteja. Kauko ja Hradecky veljineen Runosmäestä, Uronen Lausteelta ja Moisanderin kaksoset Peltolasta.

Turun Palloseuran turkulaisuutta tuskin tamperelainenkaan kiistää. Nimet Nummelin, Suhonen, Koivu ja Kiprusoff eivät palloiluväelle esittelyjä kaipaa ja viime vuosina mustavalkoiset värit ovat edustaneet turkulaista palloiluperinnettä myös salibandyn ylimmällä tasolla. TPS perustettiin vuonna 1922 kielipoliittisena vastavoimana ruotsinkieliselle Åbo IFK:lle ja suomenkielinen TPS on koko 95-vuotisen historiansa ajan yhdistetty voimakkaasti sekä kansallis- että turkulaismielisyyteen. Ja Turun Palloseuran historiassa kansallismielisyys tarkoittaa ennen kaikkea läheistä yhteyttä kansalliseen kokoomuspuolueeseen. Tunnistettavan turkulaisen identiteetin sekä menestyksekkään historian ansiosta TPS on kiistatta yksi tunnetuimmista suomalaisista urheiluseuroista ja sijoittuu sekä jalkapallon (2.) että jääkiekon (2./3.) maratontaulukoissa laskutavasta riippuen lajin suurien seurojen joukkoon.

FC Interin identiteetti on tyystin toisenlainen. Legendan mukaan seuran puheenjohtajan Stefan Håkansin poika Patrik Håkans oli ilman seuraa nappulaiän loputtua. Jalkapalloinnokkaat miehet päättivät perustaa oman seuran ja seuran nimeksi valittiin FC Inter Turku ja väreiksi sininen ja musta (kolmas väri punainen). Vaakunan muotoinen logo on käytössä vielä tänä päivänä. Näin saatiin FC Interin ensimmäinen D-juniorijoukkue koottua kasaan (http://fcinter.fi/sivut/historia). Seuran alkutaivalta 1990-luvulla värittää myös mielenkiintoinen suomenruotsalaisen perheyrityksen ja turkulaisen työläisjalkapalloperinteen yhdistäminen. Juuso Waldenin tapaan patruunahenkisesti toiminut ja Veritas Stadionin Kupittaalle aikaan saanut Stefan Håkans rakensi alkuvuosien edustusjoukkueen talousvaikeuksiin ajautuneen TuTon pelaajien ympärille. Viimeisen vuosikymmenen FC Inter on pelannut pääsääntöisesti menestyksekkäästi hollantilaisen Job Dragtsman alaisuudessa. Vuonna 2008 seura juhli ensimmäistä Suomen mestaruuttaan. TPS:n viimeinen liigamestaruus on vuodelta 1975.

Tällä kaudella sen paremmin Turun Palloseuraa kuin FC Interiä ei voi syyttää värittömyydestä. Tepsin alkukausi alkoi pitkällä tappioputkella ja vakavia talousvaikeuksia paikkaamaan avatulla joukkorahoitusannilla. Loppuvuonna seura kuitenkin kohosi Ykkösen kakkoseksi ja karsimaan Veikkausliigapaikasta. Myös FC Interin osalta kausi alkoi nihkeästi, mutta seuraa ei voida arvostella ainakaan toimettomuudesta. Toukokuussa omatoimisesti päävalmentajan tehtävistä luopuneen Dragtsman tilalle astui pitkän linjan interläinen Jami Wallenius. Avukseen hän sai heinäkuussa turkulaista jalkapalloa hyvin tuntevan John Allenin. Ja jo elokuun alussa julkistettiin laajasti spekuloitu Shefki Kuqin päävalmentajasopimus. Valmentajavaihdosten ohessa FC Interin kautta ovat leimanneet pelaajavaihdokset. Valmentajaveljensä vanavedessä saapunut Njazi Kuqi on tehnyt loppukautena paljon maaleja, mutta osa uusista hankinnoista on herättänyt kysymyksiä seuran kannattajien keskuudessa. Varsinkin kun seurauksena näyttäisi olevan omien kasvattien vähentynyt peliaika.

Turkulaisen jalkapallohistorian ensimmäinen ”karsintaderby” pelataankin varsin erikoisten olosuhteiden vallitessa. Kaupungin perinteikäs ja turkulaista itsetuntoa edustava mustavalkoinen mahtiseura on jo aikaa sitten joutunut luopumaan taloutta kuormittavista profiilipelaajista ja lähtee ottelupariin nöyrästi nuorella, omista junioreista kootulla joukkueella. Kosovon Härän luotsaama FC Inter puolestaan on muuttunut melkeinpä dra(gts)maattisesti viime kaudesta, jolloin seuraa suitsutettiin aina UEFA-tasolla omien kasvattien osuudesta edustusjoukkueen pelaajistossa. http://www.veikkausliiga.com/uutiset/2015/11/12/fc-interin-omien-kasvattien-maara-euroopan-karkitasoa. Viimeisessä Veikkausliigan ottelussa FC Interin omien kasvattien rooli oli kovin vähäinen ja derbymenestys nojaakin pitkälti vierastyövoiman kokemukseen ja valmennuksen kykyihin motivoida paperilla ylivertainen joukkue.

Luvassa on siis nurinperin kääntynyt Daavid vs Goljat -ottelu ja mitä erikoisin turkulaisderby. Turkua ei ehkä enää kutsuta Suomen jalkapallopääkaupungiksi, mutta kaksiosainen derby tarjoaa turkulaisille ainutlaatuisen mahdollisuuden näyttää väriä ja luoda jalkapallokulttuuria! Onko sinun värisi mustavalkoinen, sinimusta vai kenties useimpien turkulaisten tähtipelaajien pohjaväri, nappulaliigan sinivalkoinen?

Onko lasten urheilussa tilaa ilolle, innostukselle ja intohimolle?

 

”Nopeammin, korkemmalle, voimakkaammin”

”Tärkeintä ei ole voitto, vaan osallistuminen”

 

Olympialiikkeeseen yhdistetyt iskulauseet ovat laajasti tunnettuja, mutta harvemmin nostetaan esiin näiden kahden urheiluaatteen keskinäinen ristiriitaisuus. Totuus kuitenkin lisääntyneiden doping-, sopupeli- ja muiden urheiluskandaalien aikakaudella lienee, että nykyurheilu on etääntynyt kovin kauas paroni Pierre de Coubertinin ylevyyden ajan aatteista.

 

Vaikka olympialainen jalous tuntuu ajat sitten karisseen kilpaurheilun areenoilta, on liikunnalla ja urheilulla yhä merkittävä yhteiskunnallinen rooli ja asema. Inter Milanin-kaatajanakin tunnettu tulevaisuuden tutkija Mika Aaltonen muistutti lokakuun alun kansallisessa liikuntafoorumissa, kuinka liikunta ja urheilu voivat uudella ja osuvalla organisoitumisen tavalla paitsi uudistaa demokratiaamme mutta myös ottaa ihmiset entistä paremmin mukaan oman ja yhteisen tulevaisuutemme rakentamiseen.

 

Suomen valmentajien puheenjohtaja, jääkiekkovalmentaja Erkka Westerlund jatkoi 13.10. Valon Sinettiseuraseminaarissa urheiluseurojen haastamista. Westerlundin mukaan nyt on peiliin katsomisen paikka ja esimerkiksi taloudellisista resursseista keskustelemisen sijaan tulisi keskittyä käyttämään ihmisten voimavarat tehokkaasti ja tiivistämään yhteistyötä. Jääkiekkoleijonat mm. Torinon olympiahopeaan luotsannut valmentaja toivoi, että Suomessa tartuttaisiin nyt urheilun perimmäisiin arvoihin. Niistä tärkeimmiksi hän nosti ilon, innostuksen ja intohimon. Westerlundilaisessa Suomessa urheilun perusarvot kuten toisten kunnioitus, reilu peli sekä yhdessä tekeminen ovat arvoja, joita koko suomalainen yhteiskunta, ennen kaikkea työelämä tarvitsee. Urheilijalähtöisestä ja yhteistyöhakuisesta valmennustavastaan tunnettu ”kiekkoprofessori” kritisoi myös suomalaisurheilun liiallista menestyskeskeisyyttä – uhraamme vaihtopenkille lapsia ja nuoria pelien voittamisen takia.

 

Jotta Mika Aaltosen ja Erkka Westerlundin visiot liikunnan ja urheilun suuremmasta yhteiskunnallisesta merkityksestä toteutuisivat, on suomalaisten urheiluseurojen kyettävä samanaikaisesti sekä uudistumaan että kunnioittamaan urheilun perinteisiä arvoja. Urbaani-Suomen mantraksi kohonnut ”kuljeta, kannusta ja kustanna” -iskulause tulisi kyseenalaistaa ja liikunnan ilon sekä leikkimielisyyden pitäisi nousta keskeisempään asemaan lasten ja nuorten liikunta- ja harrastustoiminnassa.

 

Monet keski-ikään ehtineet lienevät kuulleet tarinoita siitä, kuinka vanhemmat ovat leikkineet kävyillä ja hiihtäneet kouluun peninkulmien päähän. Nyky-Suomessa lapset kyyditään kouluun, jossa nämä näpertävät välitunnit puhelimillaan liikunnallisten leikkien ja pallopelien sijasta. Ehkä yhteiskunnallisen näköalattomuuden kanssa kamppaileva nyky-Suomi voisi tosiaan hakea uudistumista urheilun ja liikunnan perusarvoista?

 

”Hannes ei tuntenut elämäänsä ahdistavaksi; hän sai liikkua ja urheilla illat pitkät ja viikonvaihteet. Tatu ja Viljam ottivat nuorimman veljensä mukaan; mikään liikunnan muoto ei ollut kuopiolaisveljeksille vieras. Eniten houkuttelivat hiihtoladut.”

Antero Raevuori, Huippu-urheilun maailma, 1978

 

Kyseinen Hannes juoksi Suomen maailmankartalle Tukholman olympiakisoissa vuonna 1912. Vaikka Lahti 2001 ja nyt Therese Johaugin ja Martin Johnsrud Sundbyn myötä Norjaan levittäytyneet hiihdon dopingskandaalit varjostavat perinteisimpien urheilumuotojemme suosiota, on Suomi edelleen urheilukansa. Urheilukansa, joka elää suurta murrosta. Kaupungistuminen, uusi teknologia sekä ympäristön ja yhteiskunnan muutokset muokkaavat nopeasti kansakunnan tilaa, mutta myös liikunnallista lajikirjoa ja koko urheilumaailmaa.

 

Urheilu-Suomi muuttunut, mutta myös jakaantunut?

 

Kun Kekkosen aikana koko Suomi hiihti ja juoksi, toi lentopalloileva Mauno Koivisto presidentit joukkueurheiluaikaan. Martti Ahtisaaren urheilulajiksi nostettiin koripallo, jota presidentti oli pelannut Oulun NMKY:ssä. Kun vuoden 1995 maailmanmestaruus kertaheitolla teki Suomesta jääkiekkokansan, ovat myös itämaisia tansseja harrastava Tarja Halonen ja rullaluisteleva Sauli Niinistö olleet usein nähtyjä vieraita jääkiekkoleijonien otteluissa. Ja ehti toki nykyinen presidentti toimimaan suomalaisen jalkapalloilun keulakuvana Palloliiton puheenjohtajana ennen Mäntyniemeen siirtymistä.

 

Liikunta ja urheilu on siis edelleen tärkeää suomalaisille, mutta lajikirjon voimakas laajeneminen, ammattimaistuminen ja viihteellistyminen jatkavat urheilukentän mullistamista ja urheiluseurojen haastamista.  Jos urheilun ja liikunnan tarjoamat yhteiskunnalliset mahdollisuudet ovat suuret, niin merkittäviä ovat myös muutosajan haasteet. Tuoreen tutkimuksen mukaan vain vajaa neljännes urheiluseurassa mukana ollut lapsi jatkaa harrastustaan 15-vuotiaana ja nuorten liikkumisessa ääripäiden osuudet ovat jatkuvasti kasvaneet (Turun Sanomat, 13.10.16). Muutoksen takana on monta tekijää. Junioriurheilun ammattimaistumisen myötä kustannukset ovat jatkuvasti nousseet eikä osalla perheistä ole enää varaa maksaa lapsiensa harrastuksia. Kustannusten nousun perussyy on harjoitusten ja muiden tapahtumien määrän raju lisääntyminen. Toiminnan määrällinen lisääntyminen näkyy myös vapaaehtoisten valmentajien ja toimihenkilöiden löytämisen vaikeutena. Kun yhtälöön lisätään vanhempien odotusten ja vaatimusten kohoaminen, ollaan kustannusnousua ruokkivassa kehässä, jossa vanhemmat vaativat ammattimaista valmennusta, joka puolestaan nostaa harrastuskustannuksia.

 

Ammattivalmentajien määrän kasvu ja urheiluseurojen ammattimaisempi suhtautuminen junioritoimintaan on pääsääntöisesti myönteinen asia ja tukee myös ajatusta urheilun suuremmasta yhteiskunnallisesta roolista. Mutta kuten yleensä  yhteiskunnallisissa muutoksissa, myös junioriurheilun uudistamisessa tulisi kyetä säilyttämään lasten ja nuorten liikunnan toimivat ja arvokkaat osat. Suomalaisen urheiluväen into ja halukkuus vapaaehtoistyötä kohtaan on tällainen arvo, jota ei saisi tuhota junioritoiminnnan uudistuksessa.

 

Jos urheiluseurat panostavat yksinomaan palkkavalmentajiin vapaaehtoistoimijoiden kustannuksella, ottaa suomalainen lasten ja nuorten liikunta askeleen kohti ammattimaisempaa, mutta myös amerikkalaisempaa harrastusjärjestelmää. Vaikka Yhdysvaltojen urheilujärjestelmä tuottaakin kiistatta eri lajien huippuja, ei harrastajille kallis ja eriarvoistava järjestelmä välttämättä sellaisenaan sovi vapaaehtoistyön voimalla vuosikymmeniä toimineille suomalaisille urheiluseuroille.

 

Mikäli siis uskomme Mika Aaltosen ja Erkka Westerlundin tavoin liikunnan ja urheilun yhteiskunnalliseen voimaan sekä yhdessä tekemisen mahdollisuuksiin, on suomalaisen urheiluväen löydettävä tasapaino toiminnan laatua parantavien uudistusten sekä vapaaehtoistyön kannustavuuden välillä. Jos haluamme, että huomattavasti suurempi osa kuin vajaa neljännes jatkaa urheiluharrastustaan 15-vuotiaana, on harrastuksesta tehtävä houkuttelevampi, ja myös huokeampi. Tutkimukset paljastavat, että kaikki eivät halua kilpailla hampaat irvessä tai harjoitella viisi kertaa viikossa.

 

Erkka Westerlundin ehdotus, että Suomessa tartuttaisiin urheilun perimmäisiin arvoihin on realistinen ja kannatettava. Ilo, innostus ja intohimo ovat arvoja, jotka sopivat niin kilpa- ja harrasteurheiluun kuin ammatti- ja vapaaehtoisvalmentajien ajatusmaailmaan.