Kakolan funikulaari – turkulaisen joukkoliikenne- ja kaupunkikehittämisen ilmapuntari?

Joukkoliikennekysymykset ja infrainvestoinnit puhuttavat vanhassa pääkaupungissa. Kaupunkikehittämiseen liittyvän kuohunnan myönteisenä moottorina on toiminut positiivisen rakennemuutoksen ruokkima rakentamisbuumi, jonka myötä Turussa on rakennettu viime vuosina kerrostaloja ennätystahtiin[i].

 

Kakola, Linnanfältti, Kupittaa, Itäharju, Pukkila, Ratapihan elämyskeskus…Täydennysrakentaminen näkyy ympäri kaupunkia nostokurkien, mutta myös puutteellisen projektihallinnan ja voimistuneen kansalaiskritiikin muodossa. Enemmistö turkulaisista todennäköisesti suhtautuu myönteisesti kaupungin kasvuun, mutta rakennus- ja infrastruktuurihankkeiden toistuvat erheet ja roimat budjettiylitykset sekä asukasviihtyvyyttä yhä useammassa kaupunginosassa uhkaava täydennysrakentaminen herättävät epäilyksiä jatkuvan kasvun autuudesta.

 

Luvattua huomattavasti kalliimmaksi käyneet taidemuseon ja kaupunginteatterin peruskorjaukset ovat aiheuttamastaan voimakkaasta kritiikistä huolimatta parantaneet kaupungin kulttuuritarjontaa, mutta varsinkin ikuisuusprojekti toriparkki ja jo ennen ratapihan kunnianhimoisen elämyskeskuksen suunnittelukilpailua käynnistetty Logomon siltaprojekti tuntuvat monen turkulaisen mielestä vaikeasti perusteltavilta hankkeilta.

 

Verrattuna käyttötarkoitukseltaan varsin mystiseen sekä huolestuttavasti kohonneilla kustannuksilla ja viiveellä valmistuvaan Logomon siltaan[ii], Kakolan rinnehissin rakentaminen on kuitenkin perusteltua. Kun kaupungin poliittinen johto on päättänyt muuttaa vanhan vankilamiljöön asuinalueeksi, tarvitsevat Kakolanmäen asukkaat kulkuvälineen, jonka avulla kukkulalle kulkevat. Turkulaisen ylpeyden Förin luonnollisena jatkeena, funikulaari tullee myös saavuttamaan suosiota kaupunkilaisten, vierailevien ulkopaikkakuntalaisten sekä Kakolaan valmistuvan kylpylän asiakkaiden keskuudessa.

 

Ja vaikkei funikulaari ole varsinainen joukkoliikenneratkaisu, tarjoaa rinnehissi pilkallisista kabiinikirjoitteluista huolimatta mahdollisuuden harjoitella rakentavaa keskustelua Turun kaupunkikehityksestä. Turun kaupunginhallituksen kokousagendalla on 11.2.19 suuri turkulainen joukkoliikenneratkaisu. Kuten likimain legendaarisen toriparkin tapauksessa, turkulainen mielipide raitiotien palauttamisesta on voimakkaasti jakaantunut.

 

Olen itse seitsemän vuotta sitten Turkulaisen kumppanikirjoituksessa[iii] kysynyt, josko pikaraitiotie olisi johdonmukainen askel kehittämään tiivistyvää kaupunkiseutua ja tuomaan palvelut lähemmäs kaupunkilaisia. Noin seitsemän kuluneen lihavan vuoden aikana täydennysrakentaminen on jo voimakkaasti muuttanut turkulaista kaupunkikuvaa, mutta ainakin joukkoliikenneratkaisun ydinalueella Länsi-Turussa, tiivistyvän asuinalueen asukkaat yhä odottavat lähipalvelujaan.

 

Aina silloin tällöin auringonlaskun alaksi luokitellun laivanrakennusteollisuuden vetovoimalla kasvanut Turku on varsinaisen Suomen teollinen, kulttuurillinen, koulutuksellinen ja sosiaalinen sydän. Kotikaupungistaan ja kulttuurihistoriastaan ylpeät turkulaiset eivät ole tunnettuja päätöksenteko- tai yhteistyökyvystään, mutta ovat kohta kahdeksan vuosisadan ajan osanneet kehittää kaupunkiaan suomalaisten sillanpääasemana Pohjolaan ja keskiseen Eurooppaan.

 

Raitiotien kohtalonkysymyksenä näkevät korostavat ratikkalinjan kaupunkikehityksellistä merkitystä ja välttämättömyyttä eurooppalaisen kulttuurikaupungin perustana. Olen itse asunut ja siinä ohessa ajanut ratikalla Baijerissa, Pohjois-Saksassa, Baltiassa ja Britanniassa, mutten koskaan kuullut Augsburgissa, Lyypekissä, Riiassa tai Manchesterissä kenenkään korostavan raitiotien kaikkivoipaisuutta samalla tavalla kuin ratikkafanit täällä Turussa, tai ainakin somessa.

 

Panostaminen joukko- ja myös raideliikenteeseen on Turussa kuten kaikissa kasvavissa kaupungeissa tärkeä asia, mutta mielestäni sen tulisi tapahtua nykyistä suunnitelmallisemmin seutuyhteistyön kautta sekä kaupunginosien ja alueiden alati muuttuvat kehitysnäkymät huomioiden. Yhteiskuntakehityksen pehmeämmän sektorin asiantuntija lääkintöneuvos Heikki Pälve ilmaisi tuoreessa mielipidekirjoituksessaan[iv] epäilyksensä Turun kaupungin kyvyistä hallita infrainvestointihankkeitaan.

 

Kun huomioidaan, että Turku ja ympäryskunnat ovat viime vuosina tiivistäneet varsin onnistuneesti Föli-yhteistyötään ja myös valtakunnallinen Tunnin juna-raideliikennehanke vaatii varsinaissuomalaisten vaikuttamista, pitäisin viisaana, että Turun kaupunki etenisi joukkoliikenneuudistuksessa maltillisesti, mutta aiempaa suunnitelmallisemmin sekä seudullista lähijunaliikennettä kehittäen. Ja edustaako suomalaisen sisämaan kaupungin raitiotieratkaisun kopioiminen sittenkään eurooppalaisen kulttuurikaupungin edistyksellistä ja innovatiivista kaupunkisuunnittelua?

 

Artikkelikuva: Liettulaiseen funikulaarikulttuuriin voi tutustua Kaunasissa, jonne Wizz Air tarjoaa Turusta suoran lentoyhteyden.

[i] https://suburbanturku.wordpress.com/2017/11/28/herattaako-kaupungistuminen-paattajat-kuulemaan-kaupunkilaisia/

[ii] https://yle.fi/uutiset/3-10442858 Turun Logomon sillan kustannusarvio nousi jo yli 13 miljoonan.

[iii] https://www.turkulainen.fi/kumppanit/lansi-turun-asukasyhdistys/94696-investoinnit-edellyttavat-panostusta-liikenneyhteyksiin

[iv] https://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/4474957/Lukijalta+Funikulaari+sanoo+ratikalle+ei?fbclid=IwAR0-x_mmYxUGZC5GUQfAR_dlYScM9F-Wk6xOydf4T5dX2YMH_ujuhvqcV80

 

 

Mainokset

Suomalaiskaupungit budjetoivat rahaa asukasosallisuuteen – herääkö Turku ?

Vuosikymmen sitten Turussa harjoitettiin ns. aluekumppanuus-toimintaa ja kaikilla yhdeksällä suuralueella oli kaupungin toimesta nimetty vastuuhenkilö, jonka puoleen kaupunkilaiset ja paikallisjärjestöt voivat kääntyä esittäessään aluettaan koskevia puutteita tai kehittämisehdotuksia. Aluekumppanuus kuitenkin ajettiin alas vuonna 2009 ja siitä lähtien turkulainen kansalais- ja aluevaikuttaminen on hakenut muotoaan.

Kulttuuripääkaupunkivuonna käynnistetty Kaupunginosaviikot-toiminta antoi kaupunginosien toimijoille muutamaksi vuodeksi uskoa, mutta viimeistään vuosia kestänyt ja tammikuussa 2018 KHO:ssa tappioon päätynyt kiista Turku 2011-säätiön valtionavustuksen käytöstä romutti Kaupunginosaviikkojen kehittämisedellytykset.

Kun Turussa asukkaiden osallisuus ja vaikuttaminen on jäänyt lähinnä äänestämisen ja strategiaviittausten varaan, ollaan muualla Suomessa otettu merkittäviä askeleita asukkaiden vaikutusmahdollisuuksien edistämiseksi. Helsingissä kaupunkilaisten osallisuutta edistämään on palkattu seitsemän stadiluotsia. Jokaiselle luotsille on nimetty oma alue, joissa hänen tehtävä on vauhdittaa helsinkiläisten aloitteita sekä auttaa alueellisia verkostoja löytämään toisensa. Pääkaupungin asukasosallisuus otti syksyllä seuraavan suuraskeleen, kun pääkaupungin toimintaan tuotiin osallistuva budjetointi. Vaikka Helsingin mallia on kritisoitu byrokraattiseksi ja eriarvoistavaksi, on 4,4 miljoonan euron suuruisen rahamäärän kohdentuminen aluekohtaisten hankkeiden valmisteluun merkittävä askel suomalaiselle lähidemokratialle.

Myös Tampereella on ymmärretty, että konkreettinen aluekehitys ja asukasosallisuus edellyttää pysyvää jalkautumista kaupunginosiin. Kaupungin aluetyön organisointi on jaettu kolmen aluekoordinaattorin sekä yhden suunnittelijan maantieteellisiin vastuualueisiin, jolloin aluetyöntekijä pystyy keskittymään inhimillisen kokoiseen alueeseen sekä väkimäärään ja kaupunkilaiset tietävät kenen puoleen kääntyä.

Oulussa kokeillaan paraikaa osallistuvaa budjetointia. Asukkaiden päättämiin tasa-arvoon ja turvallisuuteen liittyviin tarkoituksiin on varattu 20 000 euroa ja ideoita on haettu kuntalaisten kanssa työpajoissa, joissa toteutettavat ehdotukset valitaan äänestämällä. Ja keväällä Satakunnassa Porin kaupunki laittoi 150 000 euroa jakoon ”Rakkaudella porilaisille” -nimellä kulkevan hyvinvointirahan muodossa. Kaikille porilaisille avoimen haun teemoina olivat liikkuminen, kaupunkivihreä, yhteisöllisyys tai yhteinen tekeminen ja hanke oli porilaisten tapa pilotoida osallistavaa budjetointia.

Asukasosallisuuden edistämisen merkitykseen ollaan herätty laajemminkin. Kansallisella tasolla varsinkin mielipiteitä vahvasti jakava sote- ja maakuntauudistus on nostattanut etenkin suurissa kaupungeissa huolta päätöksenteon karkaamisesta yhä kauemmas kansalaisista. Maaseutuja poliittisesti hallitsevan Keskustan johdolla valmisteltua hallintouudistusta voimakkaasti vastustava Hjallis Harkimon, Mikael Jungnerin ja muiden mediavaikuttajien Liike Nyt ei puhu politiikan sisällöstä, vaan päätöksenteon tavasta. Liike haluaa lisätä vuorovaikutusta ja saada ihmiset osallistumaan omaa elämäänsä koskevien päätösten tekemiseen. Ja mieluummin aktiivisemmin kuin äänestämällä kerran neljässä vuodessa.

Turku on kautta historiansa ollut mannermaisten ja pohjoismaisten ajatusten ja ideoiden portti suomalaisille, mutta asukasosallisuuden kehittämisessä vanha pääkaupunki on kiistatta jäänyt jälkeen niin kansainvälisestä kuin kansallisesta kehityksestä. Turun kaupunginhallitus hyväksyi jo joulukuussa 2012 oman osallisuuden ja vaikuttamisen toimintamallinsa, mutta kovin vähäisiksi ovat paikallistoimijoiden vaikuttamismahdollisuudet käytännössä jääneet.

Viime viikkoina turkulaispuolueet ovat julkistaneet kevään eduskuntavaaliehdokkaitaan ja näiden ohjelmia. Kansalaisten kuunteleminen on perinteisesti poliittisen retoriikan keskiössä puolueesta riippumatta, mutta 16.11.18 Turkua pitkään hallinneen kaupunginjohtajapuolueen paikallisjärjestö julkaisi konkreettisen aloitteen ehdottamalla osallistuvan budjetoinnin käyttöönottoa Turussa. Toivottavasti avaus saa vastakaikua poliittisella kentällä ja vuosikymmenen aluekumppanuusunta nukkunut Turku herää hyödyntämään asukkaiden sekä paikallisjärjestöjen mittavaa alue- ja asiantuntemusta.

Kirjoitus on julkaistu 7.1.19 alioartikkelina Turun Sanomissa
https://www.ts.fi/mielipiteet/aliot/4437679/Puheenvuoro+Suomalaiskaupungit+budjetoivat+rahaa+asukasosallisuuteen++heraako+Turku+

 

Kuva: kaupunginjohtaja Aleksi Randell osallistumassa Länsi-Turun kaupunginosaparlamenttiin toukokuussa 2017

Urheiluelämän suuri murros – ymmärretäänkö seuroissa yhteiskunnallinen vastuu?

”Jalkapalloseuran johtaminen on tullut entistä vaativammaksi. Seuroja johdetaan edelleen luottamushenkilöpohjalta, jota tukemaan on operatiivisella tasolla tullut entistä enemmän päätoimisia seuratoimijoita. Tämä tuo seurojen luottamusjohdolle myös lisää vastuuta mm. johtamisen, työnantajavelvoitteiden ja työhyvinvoinnin näkökulmasta. Päätoimisten määrän kasvusta huolimatta suomalaisten seurojen toiminta perustuu edelleen vapaaehtoistoimintaan. Vapaaehtoistoiminta on kuitenkin muuttunut vuosien varrella perinteisestä talkootyöstä projektinomaiseksi tekemiseksi. Tämä asettaa uusia vaatimuksia myös seuran johtamiselle.”

Jalkapalloseurojen laatujärjestelmä[i]

 

Loppuvuosi on suomalaisessa jalkapallomaailmassa palkintojen, try outien ja toimintalupausten aikaa. Maajoukkuetoiminta on tauolla, mutta seurat valmistautuvat uuteen kauteen houkuttelemalla mukaan uusia pelaajia, valmentajia ja muita toimihenkilöitä. Tarve vahvistaa omia joukkoja ei rajoitu vain seuran edustusjoukkueeseen vaan verkkoja heitetään myös yhä nuorempien juniori-ikäluokkien vahvistamiseen.

 

Vuoden 1980 EM-sankari ja 2000-luvun menestyksekäs Saksan nuorisomaajoukkueiden valmentaja Horst Hrubesch kummasteli äskettäin nuorten pelaajien yhä varhaisemmin tapahtuvaa ammattimaistumista, jossa jo 14-vuotiailla voi olla agentti ja viikonloppuina yläkouluikäiset juniorit saattavat matkustaa satoja kilometrejä erilaisiin kilpailutapahtumiin[ii]. Eikä Suomessakaan ole harvinaista, että D- ja C-juniorit pelaavat koulupäivän iltana klo 20 alkavassa ottelussa parin tunnin ajomatkan päässä ja palaavat kotiin puolen yön jälkeen.

 

Kilpailun kiristyessä ja kunnianhimon kasvaessa seurat sekä myös juniorien vanhemmat hakevat lisäosaamista ja kilpailuetua erilaisesta oheisharjoittelusta ja junioritoimintaan yhä näkyvämmin levittäytyvistä koulutus- ja konsulttipalveluista. Maailman kilpailluimmassa urheilulajissa tiedonjano lajikehitystä kohtaan on luonnollisesti tärkeää tavoitteelliselle kilpajoukkueelle ja -valmentajalle, mutta kehityksen kääntöpuolella voimistuva kustannusten kasvu sekä voimistelu- taitoluistelumaailmasta tuttu lapsitähtiä tuottava ”pelaajakehitys” edellyttävät tarkkaavaisuutta seurajohdolta.

 

Junnufutiksessa harrastajamäärät ovat jatkaneet kasvuaan, mutta pelaajisto on samanaikaisesti sirpaloitunut yhä monitasoisempien sarjaportaiden sekä varhaisemman aloitusiän myötä. Esimerkiksi poikien D- tai C-ikäluokassa tasoja saattaa olla laskutavasta riippuen jopa yli puolitusinaa. Lyhyemmän aikaa harrastaneille löytyy piirisarjatasolta Ykköstä ja Kakkosta, näitä ylempänä Liigataso, josta tavoitteellisimmat juniorit pyrkivät ponnistamaan yleisesti kilpasarjoiksi laskettuun Alueliigaan ja eräänlaisena eliittisarjana pidettyyn Etelä-Länsi liigaan. Ja pari vuotta sitten tehty, varsin hyviä kokemuksia tuonut ELL:n jako syyskaudella kuuden joukkueen mitali- ja jatkosarjoihin tuo käytännössä kuudennen tason saman ikäluokan pelaajille. Eli pelaajia on suomalaisessa juniorijalkapallossa paljon ja myös pelaajien taito-, fysiikka- ja motivaatioeroja tasaavia harrastusportaita on riittävästi, mutta silti kenttien laidoilla kuohutaan ja aivan liian monen intohimoisen junnufutarin pelaajapolku päättyy lopettamiseen tai lajin vaihtoon.

 

Vaikka Palloliitto on tuonut lajiin tärkeitä harrastusportaita ja aloittanut myös Seurojen Palloliitto -uudistusprosessin, on Suomifutis edelleen pitkällä takamatkalla, jos verrataan Euroopan huippumaihin ja myös usein rinnastettuihin Pohjoismaihin. Syitä takamatkaan on varmasti monia, mikä on myös vaikeuttanut keskeisten ongelma-alueiden hahmottamista sekä omiin olosuhteisiin istuvien korjausliikkeiden systemaattista tekemistä ja suomalaisen lajikulttuurin kehittämistä. Espanjalaiset ekkono-opit tai edes islantilaiset uudistukset eivät välttämättä istu sellaisenaan suomalaisiin oloihin.

 

Uudistuksia on kuitenkin Suomessakin tehty ja ainakin osa on niistä ollut ilmeisen onnistuneita, koska harrastajaluvut ovat pysyneet korkeina, nuorisomaajoukkueiden menestys parantunut ja A-maajoukkue päätti Kansojen liigan ottelut historiallisesti lohkoykkösenä. Rohkaisevalta ovat myös näyttäneet nuorisomaajoukkueiden laajapohjaiset alueleiritykset sekä suurelle pelaajamäärälle ja jopa alue- ja seuravalmentajille annettu mahdollisuus osallistua maajoukkueotteluihin ja muihin tapahtumiin.

 

Vanhempien vaatimukset ja harrastusmaksujen nousu haastavat seurat uudistamaan ja avaamaan toimintatapojaan  

Suomalaista urheilua rakentavan kriittisesti luotaavassa Ylen Urheiluhullut -ohjelmassa väitettiin syksyllä ”urheiluseuran johtamisen olevan Suomessa lähes mahdoton tehtävä – osa urheilevien lasten vanhemmista tekee siitä vielä hankalampaa.”[iii]

 

Tätä junioriurheilun laajaa, mutta varsin vaikeasti hahmotettavaa problematiikkaa sivuttiin myös muusikko Mikki Kausteen twitter-päivityksen herättämissä keskusteluissa, joissa osa futisväestä tuomitsi seuran toiminta- tai ainakin viestintätavat ja toiset puolustivat valmentajan oikeuksia mediapeliä käyvien vanhempien hyökkäyksissä. MTV3:n aamustudiossa Palloliiton urheilutoimenjohtaja Hannu Tihinen toisti kokeneiden valmentajien monesti lausuman lajiviisauden – ”Ei kukaan maailmassa pysty vielä edes 18-vuotiaasta sanomaan millä tasolla tämä tulee pelaamaan kuuden vuoden kuluttua.”[iv] – mutta silti yhä nuorempia talentteja tai akatemiapelaajia nimetään myös suomalaisseuroissa ja kenttien laidoilla kuohutaan kuin Kuopiossa.

 

”Monet kokevat, että KuPSissa junioreiden kilpajoukkueet rakennetaan liian nuorella iällä ja liian pienelle pelaajamäärälle. Suuria harrastajamassoja liikuttavista kaupunginosajoukkueista osa on tuuliajolla, ja ryhmät jäävät vaille seuran tukea ja kiinnostusta.”. Savon Sanomien haastattelemien jalkapallovanhempien mukaan valtaosalla juniorikupsilaisten vanhemmista ei ole käsitystä, millä kriteereillä eliittiryhmiä rakennetaan ja läpinäkyvyys sekä avoin tiedottaminen ja selkeät pelisäännöt puuttuvat yli 1400 pelaajan seurasta.”[v]

 

Varsin samanlaisista kokemuksista kerrotaan monilla muillakin jalkapallopaikkakunnilla, ja vaikuttaisi siltä, että varsinkin puutteellinen viestintä, epäselvästi ilmaistut toimintaperiaatteet ja laadun putoaminen kilparyhmien alapuolella aiheuttavat tyytymättömyyttä yhä korkeampia harrastus- ja olosuhdemaksuja maksavien vanhempien keskuudessa.

 

Kun nuoren pelaajan pelihalut putoavat tai seuratoiminnan puutteet ylittävät vanhempien sietokyvyn, astuu usein kuvaan seuran tai lajin vaihto ja valitettavan usein jopa liikuntaharrastuksen kokonaan lopettaminen.  Vaikka murrosikäisten nuorten harrastuksen lopettamisesta – ns. drop outista – puhutaan paljon ja aihetta on myös tutkittu, ei huolestuttavaan kehitykseen olla toistaiseksi löydetty laajemmin sovellettua lääkettä. Harrastajakato yltyy yleisesti C—juniorien ikäluokissa, kun kilpapelaajien harjoittelu muuttuu vaativammaksi ja biologisesti hitaammin kehittyvät juniorit tuskailevat fyysisesti vahvempien ja nopeampien ylivoiman edessä.

 

Kiihtyvään pudotuspeliin liittyy muitakin tekijöitä. ”Pudokkaiden” tai ainakin statukseltaan asemiaan menettäneiden joukkoon kuuluu varsin usein nappulavuosien valmentajien ja toimihenkilöiden lapsia, jotka olivat aloittaneet harrastuksen muita aiemmin tai hyötyneet nappula-aikojen ”etuoikeutetusta roolistaan”. ”Lapsitähden” aseman menettäminen saattaa olla monelle juniorille suuri haaste, varsinkin jos vanhemmat ovat ladanneet harrastuksessa menestymiseen kohtuuttomasti odotuksia. Ja löytyyhän lopettamisten taustalta myös vähemmän dramaattisia taustatekijöitä. Osa pelaajista saattaa löytää innostavamman lajin, toiset panostavat kouluun, eikä kipinän sammuminen tai hidas hiipuminenkaan liene harvinaista.

 

Onko seurojen yhteiskunnallisen roolin oivaltaminen ja avoimempi viestintä avain suomalaisen jalkapallokulttuurin kypsymiselle?

Urheiluseurojen suuri vahvuus, mutta myös haaste liittyy niiden laajaan toimintakenttään ja vaikutusalueeseen. Lajeista suosituimpana jalkapalloon pätee aidosti tuo kuluneelta kuulostava ”vauvasta vaariin” pelaajapolku, unohtamatta mokkapaloja leipovia mummoja. Jalkapallo on terveimmillään koko perheen harrastus, joka tarjoaa kaikille mahdollisuuden olla yhdessä mukana.

 

Mutta kun kilpailua kiristetään äärimmilleen, tulee toiminnasta kuin huomaamatta elitististä kilpavarustelua, jossa lyhyen aikavälin menestyspaine synnyttää seuraan sisäisiä raja-aitoja, alati kohoavia kustannuksia ja peli-iloaan kadottavia lapsia ja nuoria.

 

Suuria tunteita ja odotuksia herättävät suuret urheilulajit jakavat mielipiteitä sekä antavat ihmisille erilaisia elämyksiä ja osittain siksi urheilun moniin haasteisiin on vaikeaa löytää automaattisesti toimivia ratkaisuja ja uudistuksia. Kun jalkapalloseurassa joudutaan samanaikaisesti pohtimaan edustusjoukkueen pelaajabudjetteja, ottelutapahtumien viihdepalveluja ja yritysyhteistyötä, jää junioritoiminta ja yksittäinen haastetason joukkue helposti seurajohtajille etäiseksi.

 

Näin ei kuitenkaan saisi käydä, sillä urheiluseuroilla on tänä päivänä jopa aiempaa merkittävämpi yhteiskunnallinen rooli, koska mm. väestön kasvava liikkumattomuus, syrjäytyminen, ikääntyminen ja yksinäisyys edellyttävät toimia ja jopa laajapohjaista elämäntapojen muutosta, joiden toteutuksessa erilaiset liikuntajärjestöt ovat asiantuntijoita ja ennaltaehkäiseviä ongemien ratkaisijoita. Jotta urheiluseurat kykenevät vastaamaan yhteiskunnalliseen haasteeseen, niiden pitää kuitenkin pohtia omia toimintaedellytyksiään ja asettaa realistisia tavoitteita.

 

Kunnianhimo ja riittävän korkealle asetetut päämäärät kuuluvat tavoitteelliseen järjestötoimintaan, mutta urheiluseurojen tulisi kyetä löytämään omat vahvuutensa, joiden pohjalta rakentaa ja kehittää toimintaansa. Tänä päivänä monet seurat markkinoivat perhefutiksesta ylimmille sarjatasoille yltäviä pelaajaputkia, mutta kuinka moni suomalainen seura kykenee tarjoamaan laadukasta ja vastuullista täyden palvelun seuratoimintaa, jossa osaaminen ulottuu päiväkoti-ikäisistä nappuloista, tavoitteelliseen kilpatoimintaan ja aikuisten edustusjoukkueisiin?

 

Suomalaista seuratoimintaa arvioidaan ja arvostellaan julkisuudessa ahkerasti. Hyvä näin. Avoin keskustelu edistää virheiden paljastumista ja kannustaa niiden korjaamiseen. Ja erheiden ja isojenkin virheiden vastapainoksi suomalaisissa seuroissa tehdään myös intohimoisesti työtä ja ratkaisuja, jotka edustavat pitkäjänteisyyttä, arvoja sekä lajin ja lajiharrastajien kunnioitusta. Vaikka jääkiekkoa ajoittain arvostellaan tapojen ja pelitapahtumien kopioimisesta Pohjois-Amerikan ammattilaiskaukaloista, osaa suomalainen kiekkoväki kunnioittaa suurpelaajiaan ja lajin taustatahoja. Äskettäin Timo Jutilan mittavaa uraa kunnioitettiin kolmen vartin suoralla televisiolähetyksellä ja joulun alla Turussa Tomi Kalliolle ja Henrik Tallinderille omistettiin jäähyväisottelu.[vi]

 

Ja on Suomifutiksen puolellakin merkkejä orastavasta lajikulttuurista. Aki Riihilahti on systemaattisesti rakentanut HJK:sta lajinsa kansallista lippulaivaa, mutta siinä ohessa luonut mainetta Euroopan suurten seurojen haastajana ja pienten Robin Hoodmaisena puolustajana UEFA:n kabineteissa.[vii] Ja junnusarjoissa Klubin PK-seudun hegemoniaa haastavat erityisesti laadukasta United-työtä tekevä ja kansainvälisiä seurayhteyksiä rakentava KäPa[viii], olosuhteisiin viime vuosina vahvasti panostanut VJS sekä Tapiolassa uutta nousua tekevä FC Honka. Käpylän Pallon juniorivalmentajat Erkko Meri, Aleksi Piirainen ja J-P Savolainen julkaisivat myös vuodenvaihteessa jalkapallojulkaisun nimeltä Valmennuskirja. Kolmiosaisen e-teoksen ensimmäinen osa keskittyy nimenomaan seurakulttuurin kehittämiseen ja kirjassa pohditaan miten valmentaja voi omalla esimerkillään vahvistaa seurakulttuuria. Jälkimmäisissä osissa avataan pelin teoriaa ja paneudutaan pelaamisen opetukseen.

 

Tampereella nuorisomaajoukkueiden valmentajana pitkään toiminut Jarkko Wiss on muutamassa vuodessa vakiinnuttanut Ilveksen Veikkausliigan mitalikandidaattina ja ennen kaikkea luonut mainetta nuorten pelaajien kehittäjänä. Pohjanmaalla viime vuosien suurin menestys on tapahtunut olosuhteissa, vaikka pitkän tauon jälkeen ylimmälle sarjatasolle nousseen KPV:n karut kenttäolot kalpenevatkin Vaasan ja Seinäjoen kilpailijoiden stadionien vertailussa. Lahdessa Kuusysi on rakentamassa Antti Pohjan ja Harri Kampmanin johdolla Hammarby-yhteistyötä[ix], vaikka paikallistasolla yhteistyö tökkiikin.[x]

 

Turussa TPS:n paluu parrasvaloihin jäi tällä kertaa yhteen vuoteen ja niin ikään vastoinkäymisiä kokenut sinimusta paikalliskilpailija hakee kevään cup-voitostaan huolimatta seuraidentiteettiään. Sekä Inter että TPS ovat viime vuosina panostaneet etenkin 2003 ja tätä nuoremmissa ikäluokissa varsin menestyksekkäästi PK-seudun juniorihegemonian haastamiseen, mutta ELL- ja SPL-lopputurnausmenestyksen varjopuolena on ollut Lahden tapaan jännitteet paikallisseurojen välillä. Kun vakavarainen Inter on onnistunut nopeassa tahdissa nousemaan alueen vetovoimaisimmaksi kilpaseuraksi, näkyy muutos TPS:n lisäksi alueen muissa seuroissa sekä ennen kaikkea kaupunginosajoukkueistaan ja nappulaikäisten lahjakkuuksien kasvualustana vuosikymmeniä toimineessa Turun Nappulaliigassa.

 

Päättyvän vuoden aikana suomalaisissa jalkapalloseuroissa on puhuttu paljon Palloliiton käynnistämästä laatuseurajärjestelmästä. Ilves nousi keväällä HJK:n jälkeen toisena seurana järjestelmän korkeimpaan laatuluokkaan[xi] ja FC Interin tekninen johtaja Vesa Mäki ilmoitti marraskuussa laatujärjestelmän korkeimman 5. tason olevan seuran tulevan kauden tavoitteena.[xii] Koska suomalaisen junnufutisväen julkisuuteen nostamat ongelma-alueet ja laatujärjestelmän painopisteet[xiii] – seurajohtaminen, urheilutoiminnan organisointi ja viestintä – ovat pitkälti yhdenmukaiset, on varmasti yhteinen etu, että seurat ja lajiliitto yhteistyössä paneutuvat seuratyön laadun kehittämiseen.

 

Ja vaikka tavoitteena ei olisikaan laatujärjestelmän kaikkein ylin taso, jo Palloliiton hyvän hallinnon varsin selkokieliseen ohjeistukseen perehtyminen tarjoaa työkalut seuratoiminnan uudistamiseen ja kehittämiseen yhteiskunnallisesti vastuullisena toimijana.

 

”Seura on yleishyödyllinen aatteellinen yhdistys, jonka tehtävä on kirjattuna seuran säännöissä. Seura toteuttaa tehtäväänsä ensisijaisesti jäsenilleen, jotka käyttävät ylintä päätösvaltaa seuran kokouksissa. Kokousedustajat mm. valitsevat hallituksen/johtokunnan, joka toteuttaa jäsenistön edustajana seuran kokouksessa hyväksyttyä toiminta- ja taloussuunnitelmaa sekä huolehtii seuran omaisuudesta.

Laadukas seuratoiminta ja toiminnan kehittäminen edellyttävät nykytilan tiedostamista, suuntautumista tulevaisuuteen ja kaikkien seuratoimijoiden pitkäaikaista sitoutumista seuran tavoitteisiin, tukijoihin, yhteistyökumppaneihin sekä ympäröivään yhteiskuntaan…

Seuran sääntöjen tulee olla esillä seuran internetsivuilla…

Seuralla tulee olla säännöllisesti päivitettävä seuratoiminnan opas, josta selviää seuran toiminta kaikille toimijoille.”[xiv]

 

[i] https://www.seuraohjelma.fi/fin/seuranhallinto/seurajohtaminen/getfile.php?file=214

[ii] https://www.is.fi/jalkapallo/art-2000005949890.html

[iii] https://yle.fi/urheilu/3-10419913, https://areena.yle.fi/1-4507931 , Yle, Urheiluseuran johtaminen on Suomessa lähes mahdoton tehtävä, 24.9.18

[iv] https://www.mtv.fi/sarja/huomenta-suomi-33001003008/junnun-pettymykset-futisisa-mikki-kauste-1007605

[v] Savon Sanomat, Vanhempien joukossa tyytymättömyyttä KuPSin junioritoimintaan – pelisääntöihin kaivataan selvennystä, 21.12.18 (teksti luettavissa kokonaisuudessaan Suomalainen junnufutis-Facebook ryhmän sivuilta)

[vi] https://www.aamuset.fi/urheilu/4408988/Tomi+Kallio+ja+Henrik+Tallinder+saavat+oman+jaahyvaisottelunsa

[vii] https://www.iltalehti.fi/jalkapallo/a/c4915e45-cfa5-488d-8398-2ffe25c3b996

[viii] https://kapylanpallo.fi/seura/ajankohtaista/2018/hsv-ja-kapan-yhteistyo-2018

[ix] https://www.ess.fi/urheilu/jalkapallo/art2489054, Kuusysi yhteistyöhön perinteikkään ruotsalaisseuran kanssa, 2.10.18

[x] https://www.ess.fi/urheilu/jalkapallo/art2489125 Kuusysi ihmeissään FC Lahden vaatimuksista junioripelaajille, 2.10.18

[xi] https://ilvesedustus.fi/ilveksen-toiminnalle-korkein-laatuluokitus-suomessa/

[xii] http://fcinter.fi/uutiset/2018/11/28/fc-inter-tavoittelee-laatujarjestelman-korkeinta-tasoa

[xiii] https://www.seuraohjelma.fi/fin/seuranhallinto/seurajohtaminen/getfile.php?file=214

[xiv] https://www.seuraohjelma.fi/seuranhallinto/seuratoimijat/osaamisenkehittaminen/joukkueenjohtajakoulutus/joukkueenjohtajaopas/2seuranhyvahallintojatalous

Nouseeko Suomi jalkapallokansojen liigaan?

Suomessa usein sanotaan, ettei meillä ole jalkapallokulttuuria. Kuitenkin jo vuonna 1912 helsinkiläisvoittoinen suomalaisjoukkue ylsi välieriin Tukholman olympiakisoissa. Ja tätä ennen 1800-luvun viime vuosikymmenellä liikunnanopettaja August Blomberg ja Crichtonin teollisuusveljekset organisoivat Turussa jalkapallo-otteluita.  Suomalaisen jalkapallon kansainväliset saavutukset kieltämättä kalpenevat vertailussa useimpiin Euroopan maihin ja myös maamme lähes poikkeukselliseen yksilö- ja kestävyyslajien menestyshistoriaan, mutta kyllä Suomifutiksen lähettiläät Lehtovirrasta Litmaseen tai Rytkösestä Hradeckyyn edustavat jalkapalloperinteitä, joista voimme olla ylpeitä.

Jalkapallo- ja laajemminkin urheilukulttuuriin liittyy ylpeyden tunteen ja yhteisöllisyyden lisäksi myös kunnioitus. Kotikaupunkini Turku saattaa näyttäytyä monelle mustavalkoisena, mutta kilpailevien seurojen ja lajien legendat edustavat ainakin turkulaisittain katsottuna sulassa sovussa ja keskinäisellä kunnioituksella Paavo Nurmen aloittamaa varsinaissuomalaista urheiluperimää. Palloilujatkumoa löytyy Steneistä Rannikoihin, Ylösestä Rauteihin ja Nättinummen Nummelineista Koivuihin ja Kiprusoffeihin. Ja löytyy urheilutaustaa jopa Matti & Teppo duolta, jonka jalkapallojuuret löytyvät Urheilupuistosta ja Martinmäeltä, missä Hese Suhonen loi pohjat neljään Suomeen mestaruuteen ja lyömättömältä tuntuvaan maaliennätykseensä.

Uskon, että suomalaisen jalkapallo- ja urheiluväen keskinäinen kunnioitus ulottuu myös Lounais-Suomea laajemmalle ja kattaa koko maan. Vaikka Oulu on ollut pitkään poissa veikkausliigakartalta, Oulun seudulta on noussut A-maajoukkueessa tänä päivänä valmentavien Antti Niemen ja Mika Nurmelan jälkeen Toni Kolehmaisen ja Jarkko Hurmeen kaltaisia maajoukkuetason pelaajia. Pohjoisen ja pienpaikkakuntien seurojen kasvatit ovatkin tärkeitä esikuvia ja seuratyön kannustajia Suomifutikselle. Kotkan nappuloiden kasvatti Teemu Pukki on käynyt kovan koulun Schalken, Celticin ja Bröndbyn kautta Englannin Mestaruussarjan kärkijoukkue Norwichin suosikkipelaajaksi. Toinen Tanskassa uransa uudelle tasolle nostanut, Huuhkajien kapteeni Tim Sparv maksoi juniorivuosien velkaansa järjestämällä tekonurmialustan kotiseutunsa koulun kentälle[i].

Kriittisyys ja analyyttinen asennoituminen kuuluvat kiinteästi tavoitteelliseen kilpaurheiluun, mutta niin kuuluu myönteisyys sekä pelaajien kannustus ja koko urheiluyhteisön keskinäinen kunnioitus. Haltioituneena Englannin, Espanjan ja Mestareiden liigoja seuraava suomalainen futisväki on odottanut vuosikymmenet omaa Islannin ihmettään, mutta hallitsevaksi yhdistäväksi muistoksi on syöpynyt sateisella stadikalla pelattu Unkari-ottelu, jonka traumaattisia ratkaisuhetkiä muistellaan masokistisesti jokaisen merkityksellisen karsintapelin alla.

Markku ”Rive” Kanervan valmentama maajoukkue pelaa tänä iltana Kreikassa Kansojen liigan toiseksi viimeisen ottelunsa. Neljä ottelua puhtaalla pelillä ja maaliakaan päästämättä pelannut Huuhkajaryhmä voittaa lohkon, vaikka häviäisi 0-1 tai 1-3. Tietysti Suomi voi hävitä suurilukuisemminkin, mutta kyllä kai aikaisempien ottelujen perusteella vierasjoukkue on suosikki viemään lohkon ja etenemään jatkokarsintaan?

Ja vaikkei näin kävisikään, voimme kai joka tapauksessa nauttia Huuhkajien ennennäkemättömästä nousukiidosta, joka heijastuu varmuudella myös juniorien harjoitteluintoon ja itseluottamukseen sekä Suomifutiksen asemaan yli puolen miljoonan suomalaisen rakastamana liikunta- ja kulttuurimuotona.

 

[i] https://www.iltalehti.fi/jalkapallo/a/4d194fc8-3537-4afe-9a23-175f1ea27b4d Huuhkajien kapteenilta upea ele – vaasalaiskoulun ankea hiekkakenttä saa tuliterän tekonurmen: ”Tiedostan, että olen etuoikeutettu ihminen”

 

Turkulaisen jalkapallon seitsemän lihavaa ja seitsemän laihaa vuotta

Turkulaisessa jalkapallossa koettiin lihavia vuosia 2000-luvun puolesta välistä vuoteen 2013 asti. FIM-pankkiirin rahoilla teeveestä tutut valmentajat Mixu Paatelaisesta Martti Kuuselaan ja Pasi Rautiaiseen johtivat suuren pelaajabudjetin Tepsin kestomenestyjäksi ja varustamo-omistaja Stefan Håkansin perustama Inter onnistui hollantilaisen Job Dragtsman johdolla rakentamaan omista kasvateista ja laadukkaista ulkomaan vahvistuksista voittajajoukkueen.

Turkulaisen jalkapallon Veikkausliiga-ajan menestyskauden perustukset rakennettiin jo muutamaa vuotta ennen mestaruus- ja mitalikausia. Keväällä 2003 TPS palasi ylimmälle sarjatasolle ja Kupittaalle paikallisderbyjen näyttämöksi kohosi Stefan Håkansin upouusi Veritas Stadion. Vaikka molemmat turkulaisseurat sijoittuivat sarjassa keskivaiheilla, veti uusi Veritas Stadion derbyyn yli 6000 katsojaa.

Turun Palloseuran vastaus Håkansin satsauksiin nähtiin keväällä 2006 kun Turussa julkistettiin jalkapallo-TPS:n siirtyvän pankki- ja sijoitusalalla menestyneen Seppo Sairasen johtaman Sydän pelissä-ryhmän omistukseen[i].  Syksyllä 2006 päävalmentajaksi palkattiin Skotlannista 3+2 vuoden sopimuksella Mika-Matti Paatelainen, ja TPS-toimitusjohtaja Petri Jakonen hehkutti Brittein saariltakin tarjouksia saaneen valmentajan nimitystä tärkeänä tekijänä seuran kunnianhimoisiin tulevaisuuden visioihin[ii].

Myös Inter-leirissä haettiin valmennusosaamista kansainvälisiltä kentiltä. Sveitsissä menestyneen René van Eckin aika Turussa jäi yhteen kauteen, mutta seuraajanaan keväällä 2007 aloittanut, niin ikään hollantilainen Job Dragtsma yhdistetään vahvasti sinimustien nousuun suomalaisen seurajalkapalloilun huipulle. Vuonna 2006 kiihtynyttä turkulaisen jalkapallon kilpavarustelua seurasi yleisömäärien nousu, Interin mestaruus vuonna 2008 sekä turkulaisseuroille yhteensä seitsemän mitalisijaa (Inter: 1 kulta, kaksi hopeaa, TPS: neljä pronssia). Vielä syksyllä 2012 media kuvaili Turkua Suomen jalkapallopääkaupunkina, kun kaksi kierrosta ennen sarjan päätöstä Inter oli pisteen ja TPS kaksi pistettä mestaruuden lopulta vienyttä HJK:ta jäljessä[iii].

 

Laihat vuodet

Vuonna 2013 lihavat vuodet kuitenkin päättyivät. Tepsissä pankkiiri Sairasen panostukset olivat supistuneet jo paria vuotta aiemmin ja resurssien ehtymisellä oli luonnollisesti vaikutusta seuran toimintaan. Yllättäen päävalmentajan tehtävät jättäneet Pasi Rautiaisen paikalle nostettiin A-junioreita luotsannut Marko Rajamäki ja niukemalla budjetilla operoimaan joutunut seura menetti myös maajoukkuetason profiilipelaajia Kasper Hämäläisestä (2010), Riskin veljeksiin (2011) ja Toni Kolehmaiseen (2012).

Kun vielä kauden 2013 suurhankinnoista Wayne Brown ei yltänyt odotetulle tasolle ja Duarte Tammilehto loukkaantui jo alkukaudesta, saattoivat tepsiläiset iloita ainoastaan sijoittumistaan yhtä sijaa Interiä ylemmäs, mutta kuitenkin vasta kahdeksanneksi. Seuran talouden kannalta erityisen huolestuttavaa oli europelien päättyminen putoamiseen jo ensimmäisellä karsintakierroksella luxemburgilaisen amatöörijoukkueen toimesta. Vuodesta 2009 lähtien seuran toimitusjohtajana toiminut Marco Casagrande oli siirtynyt juuri kauden alla Palloliiton pääsihteeriksi[iv] ja syksyllä seuraajana aloittanut Juha Reini tuskin tiesi tulevan seuransa ongelmien laajuutta[v].

Jo tammikuussa 2014 TPS-johto pui seuran tilannetta ylimääräisessä tiedotustilaisuudessa. ”Suurin yksittäinen syy tappioon oli katastrofi europeleissä ja siitä budjetoitujen UEFA-rahojen saamatta jääminen. Lukuisat loukkaantumiset ja siitä johtuneet pelaajamuutokset veivät sekä urheilullista menestystä että taloudellista tulosta alaspäin mm. katsojamäärien huomattavana putoamisena.”[vi]. Kun edelliskauden pelaajabudjetti oli ollut 725 000 euroa, nyt oli käytettävissä 325 000 euroa, joista 250 000 oli jo sidottuna olemassa oleviin 12 pelaajan sopimuksiin. Toimitusjohtaja Reinin mukaan noin kymmenen pelaajan hankkimiseksi oli pelaajabudjetissa käytettävissä 75 000 euroa, jolla ei pitkälle potkita.

Eikä potkittu. Yhä syvenevien talousvaikeuksien seurauksena TPS menetti useimmat johtavat pelaajansa ja valmentajaksi Kuopioon siirtyneen Rajamäen tilalle nimettiin kymmenen vuotta aiemmin Tepsiä valmentanut Mika Laurikainen. Juniorivoittoinen joukkue jäi lopulta sarjan viimeiseksi ja putosi Ykköseen.

 

Vaikka myös FC Interin kurssi kääntyi kauden 2012 jälkeen laskuun, jatkettiin varustamoseurassa menestystä tuoneen Drgatsman opeilla. Myös sinimustat kokivat isoja menetyksiä, kun viimeisen hopeakauden tehokkain pelaaja Mika Ojala siirtyi Ruotsiin sekä Jonit Kauko ja Aho Lahteen. Vielä vuonna 2015 Inter ylsi vähintään hyväksyttävälle neljännelle sijalle, mutta kesken kauden maaleillaan Suomen Zlataniksikin ristityn Vahid Hambon[vii] myynti Brightoniin ja kertaalleen palanneen Ojalan uusi siirto Saksaan söivät joukkueen hyökkäysvoimaa ja ehkä myös viestivät patruuna Håkansin halusta tasapainottaa taloutta.

Kausi 2016 oli hollantilaisvalmentajalle jo kymmenes perättäinen, mutta päättyi toukokuun useiden tappioiden jälkeen Dragtsman ennenaikaiseen eroon päävalmentajan tehtävistä. Tilalle astui kakkoskoutsina pitkään toiminut ja seuraa myös lähes 200 ottelussa pelaajana edustanut Jami Wallenius. Tulokset eivät kuitenkaan riittävästi parantuneet, vaikka valmennukseen tueksi tuotiin FC Jazzissa viimeksi valmentanut John Allen. Kesällä liigan ympärillä ja mediassa alkoi pyöriä huhuja PK-35:n valmentajan ja osaomistajan Shefki Kuqin Inter-yhteyksistä. Huhut muuttuivat elokuussa faktoiksi, kun Kuqi palkattiin Interin uudeksi päävalmentajaksi.

Samoihin aikoihin mustavalkoisessa leirissä Mika Laurikainen oli nostanut heikon alkukauden jälkeen Tepsin Ykkösen kärkiryhmään ja Turussa voimistuivat huhut ennenkokemattomasta ”karsintaderbystä”. Kauden päättyessä tämäkin spekulaatio muuttui todeksi ja turkulaisseurat kohtasivat toisensa ensin Tepsin isännöimänä Paavo Nurmen Stadionilla ja toisen kerran Veritas Stadionilla. Iltapäivällä keskellä viikkoa Urheilupuistossa pelattu ottelu päättyi maalittomaan tasapeliin, mutta houkutteli paikalle yli 4200 katsojaa. Kolme päivää myöhemmin joukkueet kohtasivat uudelleen ratkaisevassa toisessa osaottelussa Kupittaalla. Kokenut Inter oli lopulta 2-0 parempi yli 6800 katsojaa Veritakselle vetäneessä ottelussa ja säilytti sarjapaikkansa.

Kun Shefki Kuqi lähti valmennustiiminsä kanssa kokoamaan uutta Interin joukkuetta, Laurikaisen valmentama Palloseura joutui jatkamaan Ykkösessä yhä tiukalla budjetilla. ”Kosovon Härän” vahvistukset olivat nimekkäitä. Inter-ikoni Timo Furuholm palasi Saksasta suoraan kapteeniksi, puolustukseen tuotiin brassi Alan Henrique, hyökkäykseen Klubissa euromaaleja laukonut Macoumba Kandji ja keskikentälle jopa Real Madridia edustanut sekä Ranskan maajoukkueessa pelannut Julien Faubert.

Tuloksellisesti varsin hyvästä kauden avauksesta huolimatta Kuqin muukalaislegioona ei koskaan löytänyt pelirytmiä tai tunnistettavaa pelitapaa, mistä kertoi tilastokummajainen, jonka mukaan kosovolaisvalmentajan joukkueet eivät olleet koskaan voittaneet kahta ottelua peräkkäin[viii]. Kun vielä kesällä paljastui, että Kuqi oli erottamassa apuvalmentajiaan ilman seuraomistajan hyväksyntää, päättyi jo kolmannen Interin päävalmentajan työ runsaan vuoden sisällä. Kuqin apuvalmentajaksi palkattu Fabrizio Piccareta otti vastuun loppukaudeksi ja huolimatta vaatimattomasta 9. sijasta, italialaisen kanssa solmittiin jatkosopimus seuraavalle kaudelle.

Kunnioitettavan valmennuskokemuksen mm. Valioliigasta, Portugalista sekä Inter Milanon junioriorganisaatiosta omaava genovalainen vei Interin keväällä Suomen Cupin voittoon, mutta edeltäjiensä tapaan Interin otteet Veikkausliigassa vaihtelivat ja varsinkin kotona Veritas Stadionilla heikko menestys ja jatkuvat muutokset joukkueessa johtivat yleisön tyytymättömyyteen ja katsojamäärien laskuun. Kun Piccareta, pian Suomen Cupin voiton jälkeen yllättäen jätti tehtävänsä, joutui Inter nimittämään runsaan vuoden sisällä jo viidennen päävalmentajansa. Tehtävään palkattiin jo Piccaretan ja Kuqin valmennusryhmässä mukana ollut John Allen.

Vaikka turkulaisesta jalkapallosta eri seuroissa vuosikymmenien kokemuksen omaava Allen ylsi kesällä 2018 viime vuosien Interissä harvinaiseen neljän ottelun voittoputkeen[ix], kääntyi voittokausi välittömästi seitsemän voitottoman ottelun sarjaan, johon kuului myös jo kauden toinen derbytappio. Vaikka seurajohto alkuun kiistikin mediassa levinneen huhun jälleen uudesta valmentajan vaihdoksesta[x], julkaistiin Interin sivuilla jo kahden päivän kuluttua tiedote, jossa vahvistettiin huhun mukainen tieto HJK:n apuvalmentaja Jose Riveiron nimityksestä Interin päävalmentajaksi.[xi]

FC Interissä vaihtuvien valmentajien taustalla seuran uudistamisesta on vastannut vuoden 2017 alusta lähtien tekninen johtaja Vesa Mäki. Aiemmin Palloliiton Turun piirissä valmennuspäällikkönä toiminut Mäki on puhunut paljon Interin identiteetistä ja yhteisestä peli- ja harjoittelutavasta.[xii]

”Kyse on koko seuran jalkapalloidentiteetistä. Miten harjoitellaan, miten pelataan ja millaisia pelaajia seura tarvitsee. Metodi on tärkeä eli miten Interissä opitaan pelaamaan. Esimerkiksi jokaisen seuran juniorijoukkueen harjoituskaava on samanlainen. Näin toimitaan kaikissa suurseuroissa. Interissä identiteetin rakentaminen tehdään yhteistyössä valmentajien kanssa. Itse olen johtamassa tätä toimintaa.”

Koska varsin erilaisia valmennusfilosofioita edustaneiden valmentajien aika on jäänyt kovin lyhyeksi Veritas Stadionilla, on varmasti vaikeaa arvioida, kuinka hyvin uudistukset ovat seurassa juurtuneet ja minkälainen tulee olemaan espanjalaisen Riveiron Interin peli-ilme. Identiteetin edistämisen kannalta ikävämpää näkyvyyttä on aiheuttanut seuran linja kultakauden omien kasvattien Henri Lehtosen, Ari Nymanin ja Mika Mäkitalon pelaajauran päättämisen osalta. Monien kannattajien mielestä seuraikonien arvoa ei olla ehkä ymmärretty riittävän hyvin osana seuraidentiteetin kehittämistä.

Ehkä viime aikojen yhtenä myönteisemmistä kehityssuunista voidaan pitää joukkueen ”kotimaistumista” ja nuorten pelaajien kasvanutta roolia. Päättyneellä kaudella Inter lähti otteluun useaan otteeseen täysin kotimaisella avauskokoonpanolla ja kentällä nähtiin monesti myös joukkue, jonka enemmistö koostui alle 21-vuotiaista tulevaisuuden lupauksista.

Fabrizio Piccaretan tavoin Jose Riveirolla on vahva tausta työskentelystä arvostetussa ammattilaisorganisaatiossa (Inter Milano ja Celta Vigo) nuorten lupaavien pelaajien parissa, joten viime vuosina vahvasti junioritoimintaan panostaneella Interillä uuden valmentajanimityksen ja cup-voiton tuomien europelien myötä – jälleen – uusi etsikkoaika viedä seura kohti lihavampia vuosia.

Interin hakiessa identiteettiään valmentajavaihdosten keskellä Veikkausliigassa, TPS nosti Ykkösen kauden 2017 syksyllä jälleen tasoaan ja kamppaili Espoon päätösottelussa noususta liigaan. Tapiolan jännitysnäytelmässä ratkaistiin FC Hongan ja TPS:n kärkikaksikon kesken suoran nousijan ja karsijan kohtalo ja satojen paikalle matkustaneiden turkulaiskannattajien riemuksi TPS vei Ykkösen kärkipaikan 1-1 tasapelillä. Liigakarsinnassa Honka kaatoi HIFK:n ja molemmat erinomaista juniorityötä tekevät nousijajoukkueet osoittivat, että Ykkösen taso on noussut ja sarjan kärkijoukkueet pystyvät uskottavasti haastamaan Veikkausliigan joukkueita. Päättyneellä, ensimmäisellä Veikkausliigakaudellaan Honka kamppaili päätöskierrokselle asti jopa pronssimitalista.

Kun nousija Honka ylsi Veikkausliigassa kokeneella, rutinoiduista ulkomaan avuista koostuneella joukkueellaan nelospaikalle, joutui yhä keski-iältään nuori TPS kamppailemaan koko kauden sarjapaikastaan. Viimeisen sarjakierroksen päätteeksi Tepsin kohtaloksi tuli jälleen karsiminen sarjapaikasta.

Viime vuosien jännitysnäytelmät pääsystä Veikkausliigaan ovat maajoukkueiden viime aikojen hyvien esitysten ohella antaneet uskoa Suomifutiksen myönteisestä kehityksestä, ja jopa usein vähätellyn suomalaisen jalkapallokulttuurin syvenemisestä.

Kaksi kautta sitten karsintaderbyssä Ykköseen jäänyt, mutta viime syksynä Veikkausliigaan noussut TPS kohtaa lauantaina 3.11. klo 15 Veritas Stadion ratkaisevassa karsintaottelussa Kokkolan Pallo-Veikot. Perinteikäs KPV on kuulunut vuosia Ykkösen kärkijoukkueisiin ja seuran nousu vahvistaisi pohjanmaalaisten vahvaa panosta Veikkausliigassa. Mutta kuten karsinnan 0-0 päättynyt ensimmäinen osaottelu kiistattomasti osoitti, olosuhteet Veikkausliigatason jalkapallolle eivät ole Kokkolassa vielä kunnossa[xiii].

TPS:n paluu Ykköseen ei varmastikaan olisi maailman- tai edes turkulaisen jalkapallon loppu, mutta lienee suomalaisen jalkapallon ja myös Veikkausliigan etu, mikäli Helsingin derbyjen ohella paikallishegemoniasta pelataan myös vanhassa pääkaupungissa. Ja sarjanpaikan säilymisellä on varmasti myös merkitystä turkufutiksen laihojen vuosien kääntämisessä lihavien vuosien aikaan.

 

[i] https://www.ts.fi/urheilu/1074122693/TPSn+taustalle+yksityisia+rahoittajia

[ii] https://yle.fi/urheilu/3-6001070

[iii] https://yle.fi/uutiset/3-6346018

[iv] https://www.is.fi/huuhkajat/art-2000000604055.html

[v] https://www.ts.fi/urheilu/jalkapallo/502577/Juha+Reini+TPSn+johtoon

[vi] https://www.iltalehti.fi/jalkapallo/2014011617938631_vg.shtml

[vii] https://yle.fi/urheilu/3-7955690

[viii] https://www.suomifutis.com/2017/05/hifk-kuittailee-suoraan-shefki-kuqille-somessa-tyly-tilasto-nostettiin-esiin/

[ix] http://www.veikkausliiga.com/uutiset/2018/08/12/fc-inter-hamuaa-voittoputkelle-jatkoa-asenteen-pitaa-olla-kohdallaan

[x] https://www.ts.fi/urheilu/4098353/Interin+tekninen+johtaja+Vesa+Maki+kumoaa+valmentajahuhut

[xi] http://fcinter.fi/uutiset/2018/09/27/tiedote-jose-riveiro-fc-interin-uudeksi-paavalmentajaksi

[xii] https://www.aamuset.fi/urheilu/3901967/Jalkipeli+FC+Interissa+puhaltavat+uudet+tuulet+Vesa+Maen+johdolla

[xiii] https://www.hs.fi/urheilu/art-2000005883670.html

Suomifutiksen Via Dolorosa ja junioriurheilun kolme koota

Usein kuulee sanottavan, että jalkapallo on varhaisen erikoistumisen urheilulaji. Saattaa olla. Kuka oikeasti tietää?

Nykypäivänä huomattavasti harvemmin korostetaan vähintään yhtä tärkeää junioriurheilun perusajatusta – työnteon ja pitkäjänteisen harjoittelun merkitystä. Työnteosta puhuvat lähinnä harvat huipulle yltäneet jalkapalloilijat ja muut menestyneet urheilijat.

Luterilainen työn tekemisen etiikka, suolla sisukkaasti kuokkiva Jukolan Jussi sekä nuoren kansakunnan itsenäisyyden ajan ensivuosikymmenien uutteruus kannustivat pienen Suomen viime vuosisadan olympia- ja yksilöurheilun odottamattomaksi suurvallaksi, mutta viimeistään Nokia-aikakaudella ammattimaistuva suomalainen urheilumaailma alkoi muuttua.

Muutokset olivat suuria. Paavo Nurmesta Lasse Vireniin jatkuneet yleisurheilumenestyksen perinteet etääntyivät, Nykäsen ja Ahosen synnyttämälle mäkihyppyhurmokselle ei enää löytynyt jatkajia ja maastohiihdon maailma synkkeni Lahden kotikisojen dopingskandaaliin.

Samalla kun suomalaisen urheilun lippulaivalajit oireilivat, yleistyivät uuden ajan urheilu- ja liikuntamuodot salibandystä skeittaukseen ja lumilautailuun. Ja kaikkein suurimmiksi median ja mainostajien lemmikeiksi kohosivat kansakunnan 90-luvun lamasta elvyttäneet kiekkoleijonat ja pesäpallon kansallisurheiluna syrjäyttänyt jääkiekko.

Kun 2010-luvulla lentopallo, salibandy ja koripallo ylsivät kansainväliseen menestykseen sekä Susijengin ja Lauri Markkasen herättämään palloiluhurmokseen, jäi Mixun joulukuuseen ja Backen takapakkiin karahtanut puolimiljoonainen futisväki palloilubuumissa paitsioon.

Futisväki jakaantui ainakin espanjalaisten ekkono-oppien, pohjoismaisen ”äijäfutiksen” ja nuorisotutkijoiden ”Kaikki pelaa” -leireihin.

Kilpailevien koulukuntien kiistelyn taustalla kuningaslajin harrastajamäärät kuitenkin paradoksaalisesti kasvoivat ja uudet tekonurmikentät sekä ylipainehallit kohosivat kiihtyvällä tahdilla kasvukeskuksiin ja myös syrjäisemmille pesispaikkakunnille. Mutta olosuhdekehitykset ja harrastajamäärien kasvu eivät korvanneet toistuvia pettymyksiä arvokisakarsinnoissa ja pitkän sekä myös poikkeuksellisen menestyksekkään päivätyön Suomifutiksessa tehneeseen Antti Muuriseen yhdistetty ”Eteenpäin on menty” -tokaisu on saanut häpeää ja pilkallisuutta yhdistävän merkityksen[i].

Suomifutiksen ristiriitaiseen kasvutarinaan kuuluu myös ammattimaistuminen. Lajiliitto on palkannut piireihin talenttivalmentajia ja seurat vetäjikseen päätoimisia toimihenkilöitä. Ammatti-ihmisten roolin kasvaminen on kuitenkin lisännyt harrastamisen kustannuksia ja tehnyt oto- tai talkootaustaisten valmentajien aseman ongelmalliseksi. Seuran palkkalistoilla olevat ihmiset ymmärrettävästi vastaavat toiminnasta, mutta moni vuosikymmenien kokemuksen omaava oto-valmentaja jättäytyy lajista pois havaitessaan kulukorvausten ja valmennusvastuun kapenevan. Ammattilaisten palkkaaminen on luonnollisesti lajille myönteinen asia, mutta liian usein hyötyä henkilösatsauksista varjostaa seurojen puutteet toiminnan suunnittelussa, avainhenkilöiden rekrytoinnissa ja laajemmat johtamisen ongelmat.

Urheiluseurojen ottaessa horjuvia askelia talkooajasta ammattilaisuuteen muuttuu myös junioriurheilijoiden vanhempien asema. Syksyn edetessä Suomifutiksen sadoissa, jopa tuhansissa jalkapallojoukkueissa vietetään vanhempainiltoja, joissa esitellään yhä kunnianhimoisempia vuosisuunnitelmia. Tavoitteellisuus ja suunnitelmallisuus on tietysti tervetullutta, mutta ”talenttivetoinen” seuratoiminta nostaa nopeasti harrastamisen kuluja ja lapsitähtien jalostaminen aikuisikäisiksi huippu-urheilijoiksi on todellista riskibisnestä. Varsinkin urheiluseuroille, joiden ydin

Kun urheiluseurat tänä päivänä tasapainottelevat tavoitteellisen talenttitoiminnan sekä perinteisen harrastetoiminnan välillä, ovat yhä nuorempina harrastuksen pariin tuotujen lapsien vanhemmat ymmällään keskenään kilpailevien seurojen markkinointiviestinnästä. Melkeinpä kaikille kaupataan kilpaurheilijan statusta ja pelaajapolkua miniliigasta akatemioiden kautta Veikkausliigaan ja jopa kansainvälisille kentille. Suhteellinen uusi seurojen toimintamuoto, perhefutis, on mielekkäällä tavalla toteutettuna yhtä tervetullutta yhteisöllistä liikuntaa kuin vaikkapa vauvauinti, mutta voitaneen silti ystävällisesti kysyä, kenen ehdoilla toimintaa toteutetaan ja ovatko ehkä isän tai äidin omat unelmat harrastamisen yhä varhaisemmin aloittamisen taustalla?

Leikkimielinen koko perheen liikunta on varmasti hyvä keino kannustaa lapsia kohti liikunnallista elämäntapaa, mutta liian kilpailullinen liikuntaharrastaminen saa myös lapset ja nuoret lopettamaan harrastuksen[ii]. Koska drop out ja nuorten liikunnallinen passivoituminen on vakava yhteiskunnallinen ja kansanterveydellinen ongelma, tulisi lapsia ja nuoria kuunnella heitä koskevissa harrastuskysymyksissä.

 

Kannusta-Kuljeta-Kustanna vs Kunnioitus-Kommunikaatio-Kärsivällisyys

Suomalaisissa urheiluseuroissa ja vanhempainilloissa on pitkään toistettu suomalaisen junioriurheilumaailman viisasten kiveä, kolmen koon puolipyhää kolminaisuutta. Kannusta, kuljeta, kustanna on varmasti iskostunut monen suomalaisperheen arkeen.  En tiedä, mikä kolmesta koosta on alun perin ollut ykkönen, mutta omassa urheilukuplassa aakkosjärjestys tuntuu järkeenkäyvältä. Kannustaminen on kaiketi aina ja kaikissa tilanteissa…kannustettavaa, mutta kuljettaminen alkaa nykypäivänä olla ympäristö- tai ainakin koko perhettä koskeva logistiikkakysymys. Ja kun harrastamiseen useasti liittyy yhä kauemmas ulottuvat peli- ja turnausmatkat, tulee kuljettamisesta nopeasti myös kustannuskysymys.

Eräs salibandyn seurajohtaja sanoi minulle jokin aika sitten, että juniorien todellisia lopettamispäätöksiä on vaikea arvailla, koska kovin harva vanhempi, saati lapsi haluaa kertoa, ettei perheellä ole varaa nopeasti kohonneisiin harrastusmaksuihin. Vaikkei seuroilla välttämättä ole kiistatonta faktaa harrastajien lopettamispäätöksistä, valitettava totuus ja taustatekijä on jo pitkään ollut, että yhteiskuntamme on eriarvoistunut, jakaantunut ja köyhyys on huolestuttavasti lisääntynyt niin nuorten kuin lapsiperheiden piirissä[iii].

Maailma muuttuu, on kulunut sanonta, mutta pitää varmasti paikkansa suomalaisessa harrastusmaailmassa ja laajemminkin yhteiskunnassa. Urheileville perheille ohjenuorana perinteisesti tarjottu kolmen koon toimintaohje tarjoaa varmasti edelleen apua vanhemmille, mutta ehkäpä aika olisi jo kypsä sen päivittämiselle?

Kun jalkapallon ja monen muunkin harrastuksen harrastajamäärät ilahduttavasti kasvavat, mutta kustannukset myös kohoavat, olisi varmasti pikkuhiljaa ajankohtaista avata enemmän seuran toimintatapoja ja selkeämmin perustella kohoavia kustannusrakenteita? Ja koska kaikki eivät sittenkään halua olla talentteja vaan moni mieluummin harvemmin harrastavia höntsääjiä, tulisi seurojen pohtia omiin vahvuuksiin profiloitumista täyden palvelun ja pelaajaputken markkinoimisen sijasta? Tässä päivitetyssä kolmen koon mallissa yksi iso Koo olisi siis Kommunikaatio.

Toiseksi tämän päivän Kooksi tarjoaisin Kiireettömyyttä tai Kärsivällisyyttä. Vaikka nopeus on tärkeä jalkapalloilijan ominaisuus, on pelaajan kehityskaari nappulafutarista aikuisurheilijaksi lähempänä maratonjuoksua kuin satasen pyrähdystä. Liian moni lapsitähti lopettaa lajin vääränlaisen harjoittelun tai loppuun palamisen myötä. Tavoitteellisessa junioriurheilussa tarvitaan suunnitelmallisuutta ja pitkäjänteisyyttä, eli Kärsivällisyyttä harjoitella nousujohtoisesti ja Kiireettömästi.

Kolmanneksi Kooksi tarjoaisin suuressa jalkapallomaailmassa laajasti viljeltyä taikasanaa, jota Suomifutiksessa ei mielestäni kuitenkaan usein käytetä sanan koko syvällisellä merkityksellään. UEFA:n Respect – Kunnioitus – sopii ohjenuoraksi niin kilpa- kuin harrastepelaajille, seurojen toimihenkilöille, juniorien vanhemmille ja suomalaisesta futiskulttuurista haaveileville jalkapallokannattajille.

Kuningaslajin yksi suosion salaisuuksista piilee lajin monitulkinnaisuudessa. Jalkapalloa voidaan pelata monella tavalla ja menestyä voi barcelonalaisella tiki-takalla, mourinhomaisella bussipuolustuksella tai vaikka brittiläis-pohjoismaisella viikinkifutiksella. Itselle sopivan pelitavan löytäminen ei ole insinööri- vaan ihmistiedettä. En tiedä, viekö ”Rive” Kanerva Suomea arvokisoihin, mutta Kansojen liigan erinomaisesti aloittanut joukkueensa tuntuu löytäneen pelaajilleen sopivan pelitavan ja myös nuoremmat maajoukkueet ovat pelanneet kuluneen kauden aikana sekä tuloksellisesti että pelillisesti rohkaisevaa jalkapalloa.

Samaan tapaan suomalaisten jalkapalloseurojen tulisi mielestäni pysähtyä pohtimaan, mihin suuntaan olemassa olevat resurssit, osaaminen, pelaajapohja ja perinteet ohjaavat yhdessä tekemistä. Olipa junioriurheiluseurassa kysymys tavoitteellisesta kilpa- tai sosiaalisesta harrastetoiminnasta, tarvitaan onnistuneessa seuratyössä kaikkien osapuolien keskinäistä Kunnioitusta, Kärsivällisyyttä ja pelaajien kehittämiseen ja viihtyvyyteen tarvittavaa keskustelukykyä, eli Kommunikaatiota.

 

Kun suomalainen futisväki kunnioittaa ja kuuntelee toinen toisiaan ja jaksaa kärsivällisesti tehdä töitä, mennään väistämättä yhdessä eteenpäin. Se kai on juniori- ja joukkueurheilun perimmäinen tavoite?

 

* Artikkelikuvassa FC Interin 04-syntyneitä pelaajia, joiden C14 ELL -kausi päättyi 14.10.18 Vantaalla viime vuoden tapaan pronssitilaan. Joukkue on viime vuosien tilastojen valossa maan kolmanneksi paras joukkue, jonka pelaajista 12 kutsuttiin ikäluokan Tähtitarha-tapahtumaa edeltävälle Lännen aluejoukkueleirille. 14-vuotiaat pelaajat ovat pelanneet jalkapalloa yli puolet elämästään, mutta ovat yhä jalkapallomatkansa alkutaipaleilla… 

[i] https://yle.fi/uutiset/3-9147654

[ii] https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/02/20/tutkimus-liika-kilpailu-koululiikunnassa-ja-urheiluseuroissa-saa-nuoret

[iii] https://suburbanturku.wordpress.com/2015/10/18/maahanmuuttokriisin-taustalla-kytee-koyhyys-ja-kaupunginosien-eriytyminen/

Ihmiskunnan liikkumattomuus kasvava ongelma – koulut, urheiluseurat ja muu kolmas sektori avainasemassa

Ihmiskunta ikääntyy ja elämäntavat sekä arkikäyttäytyminen muuttuvat. Luonnollinen liikkuminen vähenee, kun teknologia ottaa isompaa roolia. Uudessa yhä urbaanimmassa ajassa ei enää hiihdetä kouluun, mutta lisääntynyt liikkumisen lajikirjo, monikäyttöiset lähiliikuntapaikat sekä koulun ja kolmannen sektorin yhteistyö tarjoavat koululiikunnasta traumatisoituneillekin mahdollisuuden löytää liikkumisen ilo ja urheilun yhteisöllisyys.

 

Ihmiskunnan hyvinvointi on suhteellinen käsite ja maantieteelliset sekä väestöryhmien väliset vaihtelut ovat merkittäviä. Kun globaalilla tasolla EU-kansalaiset elävät keskimäärin 2,5 vuotta pitempään kuin amerikkalaiset ja 4,6 vuotta kauemmin kuin kiinalaiset, jakaantuu myös Eurooppa voimakkaasti elinajanodotteen osalta. Kun madridilaisten odotetaan elävän keskimäärin 85-vuotiaiksi, jää vastaava ennuste Bulgarian Severozapaden alueella 73-vuoteen[i].

 

Myös Suomessa erot ovat merkittäviä. Aluetutkija Timo Aron mukaan erot elinajanodotteessa ovat suurimmat länsi-itä-akselilla. Vuosien 2013-15 tilastoissa vastasyntyneiden tyttöjen elinajanodote oli korkein Pohjanmaalla, ja poikien Ahvenanmaalla. Alhaisimmat lukemat löytyivät Pohjois-Karjalasta (tytöt) ja Etelä-Savosta (pojat)[ii]. Ero naisten ja miesten välillä on yhä huomattava, vaikka sukupuolten välinen ero oli vuonna 2016 kaventunut 5,7 vuoteen. Suurimmillaan ero oli 1970-luvun loppupuolella, jolloin se oli yhdeksän vuotta[iii].

 

Maailmanlaajuisten ja maakunnallisten elinajanodote-erojen lisäksi kahdeksaa miljardia lähestyvää maapallon väestöä rasittaa lisääntynyt liikkumattomuus ja siihen liittyvät terveysriskit. Maailman terveysjärjestön (WHO) tuoreen tutkimuksen mukaan yli neljännes maailman aikuisväestä liikkuu liian vähän. Fyysisen harjoituksen puute nostaa 1,4 miljardin ihmisen riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin, aikuisiän diabetekseen ja erilaisiin syöpiin[iv]. WHO:n tutkimuksen mukaan liikunnan määrä ei ole kasvanut 2000-luvulla ja vuonna 2016 kolmasosa maailman naisista ja neljännes miehistä liikkui alle WHO-suositusten, joiden mukaan viikossa tulisi harrastaa vähintään 2,5 tuntia kevyttä tai 75 minuuttia raskasta liikuntaa.

 

Saman, The Lancet Global Health -tiedejulkaisussa[v] 4.9.18 julkaistun tutkimuksen mukaan liian vähäinen fyysinen rasitus on jopa yli kaksi kertaa yleisempää vauraissa maissa kuin kehittyvissä talouksissa. Tutkijat selittävät tuloksia mm. istumisen yleistymisellä sekä töissä että vapaa-ajalla. Toisin kuin muut maailmanlaajuiset terveysriskit liian vähäinen liikkuminen ei ole globaalitasolla tarkasteltuna laskussa.

 

Myös Suomessa väestön liikkumattomuuden yleistyminen nähdään huolestuttavana yhteiskunnallisena kehityksenä. Huhtikuussa julkaistun UKK-instituutin raportin mukaan suomalaisten vähäinen fyysinen aktiivisuus, liikkumattomuus, aiheuttaa yhteiskunnalle vuosittain jopa 3,2-7,5 miljardin euron edestä lisäkustannuksia[vi].  Laskelmissa on huomioitu mm. tuloverojen menetys, maksetut työttömyysturvaetuudet sekä terveyden- ja sosiaalihuollon ja sosiaalihuollon ja syrjäytymisen kustannukset.

 

Valtioneuvoston tilaaman raportin toimittaneiden Tommi Vasankarin ja Päivi Kolun mukaan vaikuttavia ja kustannusvaikuttavia toimenpiteitä tulisi suunnata merkittävästi nykyistä enemmän liikkumattomuuden yhteiskunnallisten kustannusten aiheuttamiin riskiryhmiin, kuten elintapasairauksia omaaviin tai suuren riskin henkilöihin, syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin, kaiken ikäisiin huonon fyysisen kunnon omaaviin henkilöihin ja heikentyneen toimintakyvyn omaaviin ikääntyneisiin.

 

Urheiluasioista vastaava ministeri Sampo Terho arvioi liikkumattomuudesta aiheutuvat kustannukset merkittäviksi ja toivoi lisätietoja siitä, mihin on kannattavinta suunnata rajallisia resursseja. Ministeri mainitsi esimerkkinä kansainvälisen tutkimuksen, joka on osoittanut, että lasten ja nuorten ikäluokassa kouluun kohdistuvilla toimenpiteillä on hyvä kustannusvaikuttavuus[vii].

 

Samaisen urheiluministerin mielestä Suomesta tulisi kunnianhimoisesti tehdä e-urheilun mahtimaa ja Terho siteerasi kesäkuussa järjestämässään pyöreän pöydän keskustelussa tutkimusta, jonka mukaan e-urheilu on 18–29-vuotiaiden keskuudessa toiseksi suosituin laji jääkiekon jälkeen[viii]. ”Sampo Terhon mukaan sekä e-urheilu että peliskene on vakiinnuttanut paikkansa niin nuorten kuin muidenkin ajankäytössä.  – Ympäri maailmaa elektronista urheilua hyödynnetään osana koulutusta, liiketoimintana, opintolinjana ja vapaa-ajanviettomahdollisuutena. Meillä Suomessakin on tähän herätty ja kehitystä pitää vahvistaa.”.

 

Kuten mm. Rovion ja Supercellin kansainvälinen menestys osoittaa, Suomesta löytyy peliteollisuuden edelläkävijöitä ja merkittävää osaamista, jolla myös huomattavaa liiketaloudellista merkitystä. Mutta kun syyskuun alussa julkaistu UUK-instituutin liikuntaraportti[ix] paljastaa, että juuri e-urheilua aktiivisimmin harrastava nuorten miesten ikäryhmä edustaa myös heikoimmin kestävyysliikuntasuosituksiin yltävää väestön osaa, on ehkä aiheellista pohtia, tulisiko vähän liikkuville ja myös lisääntyvästä syrjäytymisestä kärsiville nuorille tarjota muitakin virikkeitä kuin virtuaalipelejä?

 

 

Miksi osa nuorista liikkuu liian vähän? Mikä tappaa liikkumisen ilon?

 

Alkuvuodesta julkaistiin uusi suomalainen pitkittäistutkimus, jossa seurattiin yli 2000 lapsen ja nuoren liikunta-aktiivisuutta 10 vuoden ajan. Tutkimukseen osallistuneista vajaa neljännes edusti vähän liikkuvia. Kun näiltä vähän liikkuvilta kysyttiin, mitkä tekijät tai tahot ovat vähentäneet mielenkiintoa liikuntaa kohtaan, kolme yleisintä vastausta olivat koulu, liikunnanopettaja ja urheiluseurat[x]. ”Vaikka suomalaisten koulujen opetussuunnitelmassa ei korosteta kilpailuhenkisyyttä, se tuntuu silti olevan usein läsnä liikuntatunneilla. Vähän liikkuvista pojista huomattava osa oli sitä mieltä, että liikuntatunneilla kilpaillaan liikaa ja syrjitään huonompia.”.

 

”Maailma muuttuu ja elämme suurta murrosta” lienee kulunut ajan kuvaus, mutta myös kiistaton totuus, joka tulisi tunnistaa ja tunnustaa joka paikkaan tunkevan teknologian, lisääntyneen liikkumattomuuden, liikalihavuuden sekä syrjäytymisen aikana.

 

Liikkumisen lisääminen, kuten painonpudotus, on tunnetusti helpommin sanottu kuin tehty. Liikuntapaikat ovat kehittyneet, uusia harrastusmuotoja syntyy jatkuvasti ja nuorisoa kannustetaan mm. Mihi[xi]– tai liikkuva koulun kaltaisilla projekteilla, mutta silti kovin monen liikuntaharrastus päättyy lyhyeen tai ei tunnu hauskalta tai edes mielekkäältä.

 

Nuorisotutkimusseuran suuri liikuntatutkimus paljasti myös, ettei liikuntaa varjostava vakavamielisyys – tiukkapipoinen kilpailu tai yltiöpäinen omien fyysisten rajojen etsiminen – ole vain liikuntaa vierastavien rasite. Osa liian vähän liikkuvista on entisiä junioriurheilijoita, joilla on pääsääntöisesti myönteisiä koululiikuntakokemuksia, mutta jotka ovat lopettaneet harrastuksensa, kun harjoittelu on muuttunut liian vakavaksi ja kilpailu liian kovaksi.

 

Vaikka urheilu ammattimaistumisen ja viihteellistymisen seurauksena tarjoaa ainakin teoreettisen mahdollisuuden tähtitieteellisiin tuloihin, olisi tärkeää, että osaisimme varsinkin lasten ja nuorten liikunnassa paremmin ymmärtää tavoitteellisen kilpaurheilun ja yhteisöllisen harrasteliikunnan eron. Molemmat ovat tärkeitä ja tukevat toistensa merkitystä ja arvostusta, mutta edellyttävät harjoittajiltaan erilaista asennoitumista ja sisäistä paloa. Jos kavereiden kanssa höntsäilyä kaipaavalle murrosikäiselle asetetaan tavoitteita, jotka tämä kokee epärealistisiksi ja ahdistaviksi, ollaan nopeasti lähellä drop outia. Samankaltainen turhautuminen voi tapahtua myös kilpaurheilussa. Jos lajissaan lahjakas ja kovaan harjoitteluun sitoutunut nuori urheilija saa ohjaajakseen osaamattoman tai intohimottoman valmentajan, on lopputulos yhtä huono.

 

Lasten ja nuorten liikunta ei ole raketti- tai edes insinööritiedettä vaan sosiaalista toimintaa ihmisten kanssa, jossa luottamus, avoimuus ja oikeudenmukaisuus ovat avainasemassa. Ja harrastamisen kustannusten kohotessa ja ammattimaisuuden yleistyessä toiminnasta vastaavien tulee myös kyetä seuraamaan aikaa ja yhteiskunnan kehitystä. Lapsia ja nuoria sekä vanhempaakin väkeä liikunnan pariin kannustavat huippu-urheilun esikuvat ja nousevat nuoret tähdet ovat tärkeitä, mutta vieläkin tärkeämpää on rakentaa koulun, urheiluseurojen ja muun kolmannen sektorin yhteistyön kautta liikunnallinen arki, jossa liikkumisen ilo ja hyvän olon tunne on keskiössä.

 

Maakunnista ja maailmalta löytyy lukemattomia esimerkkejä, joissa lasten ja nuorten liikkumista on onnistuneesti edistetty uudenlaisen yhteistyön avulla. Espoon Niittykummun koulussa Liikkuva koulu -toimintaa suunnitellaan ja toteutetaan tiimissä, jossa ovat edustettuna kaikki luokka-asteet[xii]. Liikuntatiimi kuulee päätöksissään muita oppilaita ja arvioi jatkuvasti omaa toimintaansa. Kun oppilaat pääsevät itse vaikuttamaan koulun ja kerhojen liikuntatoimintaan, on huomattavasti todennäköisempää, että liikuntavaihtoehdot ovat monipuolisempia ja harrastajien toiveita paremmin puhuttelevia. Samaan tapaan tämän päivän nuoret kilpaurheilijat kykenevät omatoimiseen ajatteluun ja heidän mielipiteitään tulisi hyödyntää enemmän valmennuksen suunnittelussa ja harjoitusten toteutuksessa.

IMG_20180907_094900 (3)

Turussa kouluilla on vuosikymmenien perinteet koulujen välisistä eri urheilulajien kilpatapahtumista. Yleisurheilukilpailut järjestetään Paavo Nurmen Stadionilla ja jalkapalloa pelataan joka syksy Kupittaanpuiston kentillä. Maahanmuuttajataustaisen väestön – varsinkin naisten – kotouttamisvaikeudet ovat merkittävä yhteiskunnallinen haaste. Maahanmuuttajataustaiset tytöt ovat viime vuosina ilahduttavan laajalti ottaneet jalkapallon lajikseen. Voisivatko koulut, urheiluseurat ja muut kolmannen sektorin toimijat yhteistyössä kehittää erilaisia toimintamalleja, joissa sekä kantasuomalaiset että uussuomalaiset liikkuvat enemmän ja samalla kitkevät sosiaalista syrjäytymistä yhteisöllisen harrastustoiminnan avulla?
*Artikkelikuvassa Vasaramäen jalkapalloluokat maajoukkuepelaajineen kohtaavat Suomen kansaivälisimmässä kaupunginosassa toimivan Norssin edustusjoukkkueen koulujen välisessä jalkapallossa. Vasaramäen jalkapalloluokkalaiset veivät voiton, mutta pihapelitaidoistaan tunnetut vakkelaiset osoittivat, että jalkapalloa osataan pelata myös jalkapalloseurojen ulkopuolella. 
 

 

Joku varmasti ajattelee, että ilon ja hyvän olon korostaminen on unelmahöttöä, mutta laaja harrastajapohja ja haastejoukkueet, joihin oikeasti panostetaan, tukevat myös kilparyhmien ”talenttien” kehitystä. Liian usein suomalaisen palloilun lapsitähdet osoittautuvat B-A-ikäluokissa loppuun palaneiksi tai nappula-aikaista hehkutusta himmeämmäksi kyvyksi ja herkkyyskausien viettäminen elitistisessä kuplassa, ilman takaa tulevia haastajia, saattaa olla merkittäväkin tekijä motivaation hiipumiseen ja liekin lopulliseen sammumiseen?

 

Liikkumisen iloon tähtäävä sosiaalinen harrasteliikunta ja tavoitteellinen kilpaurheilu eivät ole toistensa vastakohtia tai toistensa kilpailijoita, mutta niiden tavoitteet ja toimintavaatimukset poikkeavat merkittävästi toisistaan. Jotta suomalainen kilpaurheilu kykenee tuottamaan Lukas Hradeckyn tai Patrik Laineen kaltaisia maailmanluokan huippuja, pitää perhe-, koulu- ja seurataustojen olla kunnossa. Slovakialaiset sukujuuret omaavat Hradeckyn veljekset ovat nousseet maajoukkue tasolle Runosmäen Nappulaliigajoukkueen, TPK:n ja TPS:n kautta, ja Bayer Leverkuseniin täksi kaudeksi siirtynyt maajoukkueen ykkösvahti tunnetaan suomalaiseksi poikkeuksellisen sosiaalisena ja sanavalmiina urheilijana.

 

Hradeckyn veljekset osallistuvat säännöllisesti niin Nappulaliigan[xiii] kuin Tepsin junioritapahtumiin ja Leverkusenin ”Luke” on toistuvasti jakanut julkisesti kiitosta perheelleen ja myös Runosmäen kaupunginosan pihapeleille ja pelikavereilleen[xiv], joista poikkeuksellisen moni on yltänyt ammattilaisuralle.

 

Kaikki kuningaslajin intohimoiset nuoret harrastajat eivät tietenkään voi yltää Bundesliigan tai edes Veikkausliigan ammattilaisiksi, mutta jalkapallon tai muiden liikuntalajien säännöllinen harrastaminen tarjoaa erinomaiset edellytykset liikunnalliseen elämäntapaan sekä mahdollisuuden arkielämässäkin arvokkaiden sosiaalisten taitojen kehittämiseen ja ystäväpiirin rakentamiseen. Lasten ja nuorten sekä koko väestön kannustaminen liikunnalliseen elämään on myös polarisoituneessa nykypäivässä asia, joka yhdistää koko väestöä ja vaalii samalla suomalaisten kunniakkaita liikunta- ja urheiluperinteitä.

 

[i] https://www.economist.com/graphic-detail/2018/09/24/in-europe-life-expectancy-is-lower-in-the-east

[ii] https://www.iltalehti.fi/kotimaa/201708082200311745_u0.shtml

[iii] https://www.tilastokeskus.fi/til/kuol/2016/01/kuol_2016_01_2017-10-27_tie_001_fi.html

[iv] https://yle.fi/uutiset/3-10387037

[v] https://www.thelancet.com/journals/langlo/article/PIIS2214-109X%2818%2930357-7/fulltext

[vi] http://www.ukkinstituutti.fi/tutkimus/liikuntatutkimus_suomessa/liikkumattomuuden-kustannukset

[vii] https://www.ksml.fi/kotimaa/Suomalaisten-liikkumattomuus-maksaa-yhteiskunnalle-jopa-75-miljardia-vuodessa/1178017

[viii] https://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/terho-suomella-mahdollisuuksia-kehittya-e-urheilun-suurvallaksi

[ix] https://yle.fi/uutiset/3-10388694

[x] https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/02/20/tutkimus-liika-kilpailu-koululiikunnassa-ja-urheiluseuroissa-saa-nuoret

[xi] https://mihi.fi/#mikaonmihi

[xii] https://liikkuvakoulu.fi/ideat/niittykummun-tiimimalli

[xiii] https://www.turunnappulaliiga.fi/?x254091=1121326

[xiv] https://www.iltalehti.fi/jalkapallo/201809092201189163_jp.shtml