Rasismi ja muukalaispelko ovat eri asia

Suomessa vietetään parhaillaan rasismin vastaista viikkoa.

Olen itse asunut elämäni varrella Baijerissa, Baltiassa, Britanniassa, Pohjois-Saksassa, ja Suomen Turus. Olenpa ehtinyt osallistumaan World Trade Center –työntekijöiden koulutustilaisuuksiinkin jo kadonneissa kaksoistorneissa.

Kohtelu on ollut joka paikassa ystävällistä, myös tääl Turus.

Epäilisin, että syy ystävälliseen kohteluun ei johdu niinkään persoonastani vaan enemmänkin siitä, että peruseurooppalaisen näköinen turkulainen opiskelija ja työntekijä on sulautunut sikäläiseen väestöön ja kulttuuriin.

Suomessa rasismi on uusi asia, ainakin avoimessa muodossa. Meillä ei ole ranskalaisten tai brittien kokemusta entisten siirtomaiden kansalaisten hitaasta kotoutumisesta. Suomalaisilla ei sotakokemuksistaan huolimatta ole natsimenneisyyden taakkaa kantavien saksalaisten sisäänrakennettua suvaitsevaisuuden koodia. Ja viime syksyyn saakka, syrjäinen sijainti on ”suojellut” kalevalaista kansaa muukalaisilta.

Pidän itseäni suhteellisen suvaitsevaisena suomalaisena. Globaalissa, englanninkielen hallitsemassa maailmassa suvaitsevaisuus määritetään tarkoittamaan reilua, objektiivista ja sallivaa asennoitumista omasta poikkeaviin mielipiteisiin, uskonasioihin ja tapoihin.

Tämän määritelmän mukaan suvaitsevaisuuden ei pitäisi edustaa maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelussa toista ääripäätä, niin kuin se Suomessa tuntuu tekevän. Minun suvaitsevaisuudessa halutaan ymmärtää ja tukea muualta tulevia ja apua tarvitsevia, mutta kuunnellaan myös muutosta vastustavien huolia ja pelkoja.

Jos automaattisesti tuomitsemme ”toisinajattelijat” ja linnoittaudumme yhden totuuden maailmaamme, pelaamme juuri niiden pussiin, jotka tänään tuhoavat maailmansodan rauniosta rakennetun rauhanomaisen eurooppalaisen yhteisön pääkaupunkia.

Tämän fanatismin kitkeminen pitäisi olla kaikkien suomalaisten sekä koko maailman kansalaisten yhteinen tavoite. Se ei toteudu yhdessä yössä tai Internetissä. Inhimillisyys ja toisten kunnioitus rakentuvat arjen kohtaamisissa ja yhteistyössä.

Olen ollut melkeinpä koko ikäni mukana jalkapalloilussa, nykyisin juniorijalkapalloilun parissa. Kukaan ei ole messi tai litmanen syntyessään. Ja paraskin yksilö tarvitsee joukkuetta onnistuakseen. Liikunta, urheilu ja varsinkin pallopelit ovat erinomainen tapa saada erilaiset ihmiset toimimaan yhdessä.

Yhteispelin taitoa ja toisten kunnioitusta tarvitaan niin mestareiden liigassa kuin uudistuskykyisen Suomen rakentamisessa. Yksi arkinen keino on osallistua oman kotiympäristön paikallistoimintaan. Ottamalla osaa kaupunginosa-, kulttuuri- tai urheiluseuran tapahtumiin rakennamme yhdessä yhteisöllisyyttä, joka on mitä vahvin vastalääke fanatismiin ja muukalaisvihamielisyyteen.

Turussa Kaupunginosaviikot ja monet paikallistoimijat tekevät tätä arkista työtä yhteisöllisyyden kehittämiseksi. http://www.kaupunginosaviikot.net

Mainokset