Vaka vanha valmentaja, tietäjä iänikuinen?

Suomalaiset ovat urheilukansaa, sanotaan. Suomalainen urheilu on kuitenkin muuttunut vuosikymmenien kuluessa, eikä muutostahti näytä laantuvan. Muun muassa globalisaatio, ympäristömuutokset, kaupungistuminen ja mobiili teknologia muokkaavat urheilukenttää sekä lasten ja muun väestön harrastusmaailmaa, samalla haastaen seuratoimijoita ja urheiluväkeä uudistamaan toimintatapojaan.

Urheilumaailman suuri murros näkyy myös valmentajan roolissa ja toimenkuvassa. Suomalaisen urheilumenestyksen ensimmäisessä aallossa, 1910-20-luvuilla, valmentaja oli usein melkeinpä tuntematon käsite. Paavo Nurmi oli tunnetusti itseoppinut ja Suomen jalkapallomaajoukkue saavutti Tukholman olympiakisoissa neljännen sijan ilman valmentajaa.  Tänä päivänä Huuhkajiksi kutsuttu maajoukkue sai ensimmäisen valmentajansa vasta vuonna 1922, kun Tukholman kisoissa autonomisen suuriruhtinaskunnan – tai tarkemmin sanottuna HIFK:n – pelipaidassa voittomaalin Venäjää vastaan viimeistellyt Jarl Öhman nimitettiin pelaajavalmentajaksi.

Sotien jälkeen urheilun merkitys väestöä yhdistävänä tekijänä jälleen voimistui ja Helsingin olympiakisat oli merkittävä voimanponnistus sodasta ja sotakorvauksista toipuvalle Suomen kansalle. Vaikkei joka neljäs vuosi järjestettävien olympiakisojen menestystä voida käyttää yksittäisten kansankuntien urheiluhenkisyyden luotettavana mittarina, on mielenkiintoista, että suomalaisurheilijoiden historiallisesti erinomainen, mutta viime vuosikymmeninä ehtynyt olympiamenestys on nojannut lähes täydellisesti yksilöurheilijoiden huippusuorituksiin. Jos melonta ja soutu luokitellaan kaksikkoineen/nelikkoineen yksilölajeiksi, ja jätetään hiihdon viestit sekä mäkihypyn joukkuekilpailut ulkopuolelle, ovat suomalaiset olympiatason joukkuemitalit harvassa. Vuoden 1988 Calgaryn kisoista lähes katkeamattomaan mitaliputkeen yltäneen jääkiekkomaajoukkueen ohella joukkuelajien olympiamitaleja ovat tuoneet vain naisten jääkiekkojoukkue sekä vuonna 1952 pronssia näytöslajina pelannut miesten jääpallomaajoukkue.

Kun television rooli olympiakisojen välittäjänä alkoi kehittyä 50- ja 60-luvulla, muuttui myös kilpailun luonne kaupallisemmaksi. Helsingin kisoja onkin aika ajoin kutsuttu viimeisiksi oikeiksi olympialaisiksi. Huippu-urheilun kaupallistumisella on luonnollisesti läheinen yhteys urheilijoiden harjoittelun ja valmentautumisen ammattimaistumiseen. Ulkomailta saapunut valmennusosaaminen on ollut merkittävässä roolissa niin suomalaisen jääkiekon (mm. Joe Wirkkunen, Gustav Bubnik, Carl Brewer), koripalloilun (Robert Petersen) ja lentopallon (Vodek Sadalski) kehityksessä. Myös jalkapallomaajoukkueella on ollut useita ulkomaalaisvalmentajia aina 1936 aloittaneesta Ferdinand Fabrasta äskettäin tehtävänsä jättäneeseen Hans Backeen, mutta ainakin pelillinen menestys on jäänyt ehkä Richard Møller-Nielseniä ja Roy Hodgsonia lukuun ottamatta suhteellisen vähäiseksi.

Kun urheilu on ammattimaistumisen myötä liukunut yhä merkittävämmäksi osaksi maailmanlaajuista viihdeteollisuutta, on sekä eri lajien tähtiurheilijoiden, mutta myös valmentajien asema muuttunut olennaisesti. Tänään esimerkiksi kaikki Valioliigan suurseurat ovat miljardöörien tai monikansallisten yhtiöiden omistuksessa ja seurojen valmentajat Jose Mourinhosta, Pep Guardiolaan, Jürgen Kloppiin ja Antonio Conteen ovat keskeinen osa ympärivuotista viihde- ja mediasirkusta.

Ja kun suurseurojen ja menestyvimpien maajoukkueiden toimintatapoja muutetaan, seuraavat pienemmät seurat, kansalliset liitot ja jopa junioriorganisaatiot perässä. Niin myös Suomessa. Kun jääkiekossa ja ainakin maajoukkueen osalta myös koripallossa ollaan onnistuttu kehittämään suomalaiseen pelaajamateriaalin istuva pelitapa ja toimintakulttuuri, jalkapallosuomi hakee yhä identiteettiään.

Vaikka epäonnistumiseen päätynyt Hans Backen päävalmentajakausi oli tietyllä tavalla johdonmukainen yritys tuoda ruotsalaisia ajatuksia suomifutikseen, oli tehtävään valittu valmentaja ja myös lajiliiton toimintastrategia todennäköisesti väärä.  Kuten futisväen sosiaalisen mediassa varsin laajalle levinneissä futiskeskusteluissa on pitkään ja perusteellisesti todettu, suomalainen jalkapallo tarvitsee laajamuotoista, junioritoimintaan ulottuvaa uudistusta, ei vain A-maajoukkueen päävalmentajan vaihtamista.

Suomalainen jalkapallo elääkin ristiriitaisissa tunnelmissa. Samalla kun voimakkaasti kasvavat harrastajamäärät sekä kaikkiin ikäryhmiin levinnyt lajikiinnostus ruokkivat väistämätöntä futisbuumia ja jopa orastavaa kansallista futiskulttuuria, kokee osa lajin aktiivitoimijoista suurta turhautumista.  Liian monta karsintasarjaa on päättynyt kisoista karsiutumiseen ja Islannin tai Walesin kaltaisten pienten futismaiden viimekesäinen voittokulku sekä ehkä myös sisarlajien, kori- ja lentopallon EM- ja MM-menestys ovat heittäneet suolaa toistuvien tappioiden tuomille haavoille.  Kaikkialla muualla mennään eteenpäin, mutta suomifutis polkee paikallaan, sanotaan.

Kun sekä maaottelumenestys että lajiliiton uudistukset ovat jääneet vähäisiksi, on futisväen tuska ja turhautuminen kanavoitunut sosiaaliseen mediaan. Nopeasti kasvava joukko valmentajia ja muita futistoimijoita on käynyt kuukausikaupalla intohimoista, mutta myös rohkaisevan asiapohjaista keskustelua suomifutiksen kehittämistarpeista. Eräs viime viikkojen mielenkiintoisemmista – vaikkei ehkä hedelmällisimmistä – keskustelunaiheista on ollut valmentajien jakaminen ns. äijä/jätkävalmentajien sekä ”neurovalmentajien” leireihin. Muitakin koulukuntia varmasti löytyy ja ajoittain kiihkeissä, mutta pääsääntöisesti hyvähenkisissä keskusteluissa ollaan haettu oppia milloin espanjalaisista, saksalaisista, ruotsalaisista tai islantilaisista valmennuslinjauksista.

Kun pitkän juniorivalmennusuran omaava Pertti Kemppinen on profiloitunut espanjalaisen koulukunnan ”oppi-isänä”, on somen suomifutiskeskustelu saanut tervetullutta uutta ulottuvuutta TPS-legenda Heikki Suhosen mielipiteiden muodossa. Molemmat suhtautuvat jalkapalloon suurella sydämellä, ja ovat suorapuheisella keskusteluasenteella osoittaneet, että myös suomalaisesta futiksesta voidaan väitellä kiivaasti, mutta muiden mielipiteitä kunnioittaen.

Kun puhutaan jalkapallokulttuurista tai valmentamisesta, kuuluu juuri kunnioitus molempien aihepiirien kovaan ytimeen. Itselläni on ollut muinoin pelaajana kymmenkunta valmentajaa, joista jokaisen koen antaneen minulle jonkinlaista oppia. Vaikka kova kilpailu edellyttää kansainvälisen lajikehityksen jatkuvaa seurantaa, kuuluu jalkapallovalmentamiseen keskeisesti myös omien kokemusten sekä aiempien valmentajasukupolvien osaamisen välittäminen nuorille pelaajille. Ehkä myös Suomessa kokeneiden valmentajien ja pitkän peliuran tehneiden ex-pelurien osaamista tulisi tarkastella suuremmalla kunnioituksella sekä hyödyntää paremmin juniorivalmennuksessa?

Lajinsisäinen kunnioitus on tietysti myös kulttuurikysymys. Jos maailman ehkä fanaattisin saunakansa kokee saunomisen osana kansallista identiteettiä, suhtaudutaan suurissa jalkapallomaissa ”pallon potkimiseen” vähintään yhtä palavahenkisesti kuin täällä löylyn lyömiseen. Futiskulttuurissa kuningaslaji on kansaa yhdistävä kansallisurheilu, jonka sisällä sekä jalustalle nostetut tähtipelaajat, että eri-ikäiset harrastefutaajat ymmärtävät keskinäisen kunnioituksen merkityksen ja perinteiden arvon. Esimerkiksi brittifutiksessa ”äijämentaliteetti” sekä sosiaalinen pehmeitä perhe- ja perinnearvoja kunnioittava suhtautuminen jalkapalloon kulkevat käsi kädessä:

 ”Pelaajat haluavat, että manageri on mies. Se on palkitsevaa. Pelaajat ajattelevat: ”1. Saako hän meidät voittamaan?” 2. Tekeekö hän minusta paremman pelaajan? 3. Onko hän meille lojaali?” Nuo ovat pelaajan kannalta tärkeitä asioita. Jos vastaus kaikkiin kolmeen on myöntävä, voi tehdä mitä tahansa ilman rangaistusta.”[i]

Sir Alex Ferguson kuuluu varmasti monen mielestä ns. äijävalmentajien leiriin, eikä voittamisen merkityksen esiin nostaminen välttämättä istu ongelmitta junioriurheiluun, mutta ManU:n omilla junioreilla maailman huipulle nostanut skotti on valmentamisen arvovalintojen ytimessä, kun hän korostaa yksilön kehittämisen ja lojaaliuden merkitystä. Ja urheilussa, niin huippu- kuin harrastetasolla, kaikki urheilijat haluavat ja myös ansaitsevat valmentajansa huomion.

Myös Sir Alexia huomattavasti humanistisemman valmentajaimagon omaava Alpo Suhonen on jo 70-luvun lopulla korostanut valmentajan ja pelaajan keskinäistä luottamussuhdetta:

”Jos valmentajan ja pelaajan suhde ei ole läheinen ja luottamuksellinen, ei saavuteta parasta tulosta. Valmentaja välittää tunnetilansa kautta koko ajan pelaajille joko itsevarmuutta, tietoa ja asenteita tai näennäisyyksiä, välinpitämättömyyttä ja tappion esimakua. Valmentajan ei pidä unohtaa hetkeksikään, että urheilija on tärkein. Jos valmentaja sotkee kunnianhimossaan urheilijan jalkoihinsa, tuloksena ei voi olla muu kuin katastrofi.”[ii]

Vaikka valmentaminen on urheilun ammattimaistumisen myötä muuttunut sekä vaativammaksi että viihteellisemmäksi, on valmentajan perustehtävä ja suhde urheilijaan edelleen sama niin huippu-, kuin junioriurheilussa. Hyvän valmentajan ajatusmaailmassa urheilija on keskiössä – niin kuin suomalaisen huippu-urheilun johtajien visioissa iskevästi todetaan.[iii]

[i] Alex Ferguson, Omaelämäkerta, 2013

[ii] Jyrki Puhakainen & Alpo Suhonen, Valmentaja ja Filosofi, 1999

[iii] http://yle.fi/aihe/ohjelma/mot-pomot-urheilun-keskiossa-2022017

Mainokset

Juniorijalkapallon kylmä sota Manchesterissä – ja Suomen Turussa?

BBC julkaisi 2.3.2017 erinomaisen Tom Fordycen jutun Manchesterin kylmästä jalkapallosodasta (Manchester’s cold war[i]). Vaikka jutun osapuolina ovat maailman kuuluisimpiin ja rikkaimpiin kuuluvat jalkapalloseurat, on juniorijalkapalloilun maailmaa elävästi, mutta samalla raadollisesti kuvaileva tarina rinnastettavissa myös muihin jalkapallokaupunkeihin. Tässä tapauksessa Suomen Turkuun.

 

Tarina Manchesteristä alkaa kaupungin eteläosassa, kaksi kuuluisaa jalkapallokaupunkia toisiinsa liittävän Mersey joen varrella sijaitsevan Didsburyn kaupunginosan pallokentiltä. Unitedin ”unelmien teatteri” Old Trafford ja öljyrahoilla rakennettu Etihad Stadium ovat kaukana, mutta Wes Brownin, Danny Welbeckin, Jesse Lingardin ja Marcus Rashfordin pelaajapolut lähiökentiltä mestareiden liigaan houkuttaa kykyjenetsijöitä kuin hunaja karhua. ”Tuntuu naurettavalta, mutta he käyvät katsomassa 3-4-vuotiaita lapsia”, kertoo Dave Horrocks, Fletcher Moss Rangers Soccer Schoolin hallituksen puheenjohtaja, joka on ollut vaikuttamassa niin monen tulevan valioliigapelaajan kehitystä uran alkutaipaleella Didsburyn jalkapallokoulussa.

 

Vaikka Suomen Manchester on tunnetusti Tampere, löytyvät Fletcher Moss Rangersin lähimmät suomalaiset vastineet todennäköisesti Turusta sekä Helsingin Käpylän Kumpulanlaaksosta. Käpylän Pallo perustettiin jo vuonna 1956 edistämään poikien jalkapalloharrastusta lähiseudulla. Toinen suomalaisen nappulajalkapalloilun lippulaiva, Turun Nappulaliiga aloitti toimintansa koko kaupungin kattavasti 1960-luvun puolivälissä, kun väestö ja ennen kaikkea lapsiperheet alkoivat pakkautua nopeasti kohoaviin betonilähiöihin.

 

Kun tänäkin päivänä nuorten maajoukkuepelaajia kovalla tahdilla tuottava KäPa on tunnettu määrätietoisesta ja kunnianhimoisesta juniorityöstään[ii], voi Turun Nappulaliiga ylpeillä suomalaisen jalkapalloilun ehkä komeimmalla pelaajahistorialla. 50-vuotisjuhlavuonnaan TuNL julkaisi ”Puolen vuosisadan joukkueensa”, jossa mukana Lukas HradeckyJere Uronen, Niklas Moisander, Ari Nyman, Erkka PetäjäKim Suominen, Mika Aaltonen, Joni KaukoKimmo Lipponen, Mika Lipponen, Marko Rajamäki. Näiden ja lukuisten muiden maajoukkuepelaajien lisäksi Nappulaliigan lähiliikunnan parissa urheilu-uransa ovat aloittaneet mm. jääkiekkoilevat Koivun ja Kiprusoffin veljekset, Petu Nummelin ja Rasmus Ristolainen sekä suomalaisen koripalloilun yksi suurista, Teemu Rannikko.

 

Jos Turun Nappulaliiga on turkulainen matalan kynnyksen, mutta suurten unelmien Fletcher Moss Rangers, niin Håkansin varustamoperheen omistama ja tukema FC Inter lienee Manchester Cityn läheisin suomalainen vastine. Veritas Stadionilla ei ehkä ole Etihadin emiiriluokan loistoa, mutta palloilupatruuna Stefan Håkansin vuonna 2003 rakennuttama pääkatsomo, 2009 kohonnut päätykatsomo sekä vuoden 1952 kotikisoihin valmistunut historiallinen Olympiakatsomo muodostavat kiistatta Suomen arvostetuimman jalkapallopyhätön. Italialaisvaikuttein vuonna 1990 perustetun FC Interin viime vuosien kansallinen menestys on Manchester Cityn tapaan nojannut vahvasti ulkomaalaisapuihin. Vaikka Cityllä on menestyksekäs 60-70-lukujen historia, putosi seura vuonna 1998 jopa Englannin kolmostasolle ja tänään maailman huipulla pelaava seura on kokenut tällä vuosituhannella täydellisen muodonmuutoksen.

 

Jos vuonna 2008 seuran omistukseensa ottanut Abu Dhabin rahoittajaryhmä on panostanut ulkomaalaisiin valmentajiin (italialainen Mancini, chileläinen Pellegrini ja nyt katalonialainen Guardiola) ja pelaajiin, on samana vuonna ensimmäistä Veikkausliigamestaruuttaan juhlineen Interin nousun taustalla myös vahva ulkomainen vaikutus. Viimeisen kymmenen vuoden aikana seuran päävalmentajana ovat toimineet hollantilaiset René van Eck sekä peräti yhdeksän vuotta johdossa ollut Job Dragtsma. Kotikaupungin kasvatti Jami Walleniuksen kausi päävalmentajana jäi lyhyeen kun komean maajoukkueuran ja kulttipelaajan statuksen brittifutiksessa omaava Shefki Kuqi nimettiin seuran johtoon kesällä 2016. Ja vaikka paikalliset kasvatit kuten Henri Lehtonen, Mika Mäkitalo, Joni Aho ja Ari Nyman ovat olleet menestysvuosien runkopelaajia, ovat ulkomaan vahvistukset aina olleet isossa roolissa Interissä.

 

Yhdeksän Turun Nappulaliigan ”dream teamin” pelaajista on pelannut ja harjoitellut pitkään myös erään toisen turkulaisen seuran väreissä. Jos Manchester oli ennen arabi-investointeja punaisten paholaisten ja Sir Alex Fergusonin hallinnassa, niin jalkapalloileva Turku on ollut vuosikymmeniä mustavalkoinen. Veikkausliigan maratontaulukon nelonen ja tätä edeltäneen SM-sarjan kaikkien aikojen kakkonen pelaa tällä hetkellä kolmatta perättäistä kautta Ykkösessä, joten muutaman vuoden takaiset puheet Turusta valtakunnan jalkapallopääkaupunkista ovat hiljentyneet odottamaan Tepsin nousua. Muistoja takavuosien derbyistä ja turkulaisen futiskulttuurin potentiaalista nähtiin kuitenkin viime syksynä, kun kautensa alisuorittanut Inter ja omilla junioreillaan Ykkösen kakkoseksi yltänyt TPS pelasivat kaksiosaisen karsinnan Veikkausliigapaikasta. Tällä kertaa ulkomaan apujen kokemus voitti paikallislupausten yrityksen ja Inter säilytti sarjapaikkansa.

 

Jos Turun edustustason derbyt ovat viime vuosina rajoittuneet alkukauden Suomen Cup-kohtaamisiin hallissa, on kilpailu Turun seudun juniorifutiksessa kiristynyt vuosi vuodelta.  Kuten Manchesterissä, kiinnostus päiväkoti-ikäisiin palloilijoihin on lisääntynyt myös Turussa. TPS aloitti muutama vuosi sitten, vastaperustetun Sami Hyypiä Akatemian valintakriteereihin vedoten, junioritoiminnan alle 11-vuotiaiden ikäluokissa, jotka olivat vuosikymmenien ajan rauhoitettu Turun Nappulaliigan toimialueeksi. Pari vuotta sitten TPS teki uuden aluevaltauksen käynnistämällä TPS East, West, North ja South aluejoukkueet eri puolilla kaupunkia. Vaikka tämä uusi linjaus herätti kaupungissa kritiikkiä, on syytä huomioida, että Nappulaliigan toiminta oli päättynyt tai olennaisesti supistunut useilla merkittävillä alueilla – mm. Halinen, Pansio ja Varissuo –  joten harrastustoimintaa tarjoavan TPS:n voidaan nähdä myös astuneen täyttämään Nappulaliigan jättämää tyhjiötä. Kun TPS lisäksi tarjoaa tänä päivänä lasten temppukoulua ja perhefutista 3-5-vuotiaille, ovat TPS ja TuNL yhä selkeämmin toistensa kilpailijoita lasten jalkapalloharrastamisen alkutaipaleella.

 

Samalla kun TPS on laajentanut toimintaansa päiväkoti-ikäisten ja harrastejalkapalloilun piirissä, Turun seudun ainoa Veikkausliigaseura on myös tehnyt merkittäviä junioriorganisaation uudistuksiaan. Vaikka Manchesterin mittasuhteet ovat toiset kuin Turussa, kilpailu Veritas Stadionillaan ylpeilevän ja voimakkaasti toimintaansa investoivan Interin ja perinteikkään, mutta talousvaikeuksista kärsineen Tepsin välillä muistuttaa tilannetta Koillis-Englannissa. ”The infrastructure and facilities they put in place became a great rival to United’s history.”

 

Kun Cityn arabirahalla Etihad harjoituskeskus kohosi Claytonin teollisuusalueelle ja shekkejä kirjoitettiin junnuvalmentajille sekä scouteille, on Turun junnufutiksen valtataistelua käyty ennen kaikkea valmentajanimitysten kautta. Tuloksellisesti varsin vaatimattomasti valtakunnallisesti menestyneet FC Interin juniorijoukkueet saivat syksyllä 2016 John Allenin, Jussi Nuorelan ja Stefan Strömborgin muodossa nimekkäät päätoimiset ikäluokkavastaavat ja tämä oli varmasti keskeisenä tekijänä siihen, että kokonaisia ikäluokkiensa ykkösjoukkueita siirtyi sinimustaan peliasuun sekä Tepsistä että Nappulaliigasta. Vaikka TPS:llä ja Nappulaliigalla on omat harjoituskeskuksensa Poronpuistossa ja Peltolassa, on Veikkausliigaa pelaava, Veritas Stadionia ja omaa Junior Loungea hallinnoima FC Inter kuitenkin monelle pelaajanalulle sekä myös usealle vanhemmalle kilpailijoitaan valovoimaisempi houkutus.

 

Ovatko siis City and Inter kaupunkiseutujensa juniorikilpavarustelun voittajia?

Pohtiessaan tätä kysymystä, Fletcher Mossin pelaajahautomon Dave Horrocks ei näe tilanteeseen yksiselitteistä vastausta. Hänen mielestään Cityn häikäisevä harjoituskompleksi on merkittävä houkutin, eivätkä tällä vuosituhannella syntyneet pelaajat välttämättä osaa arvostaa Unitedin häikäisevää historiaa, edes vuonna 1999 triplamestaruuteen yltäneen Giggsin, Scholesin ja kumppanien sukupolven ihmetekoja. Mutta samalla Horrocks muistuttaa, ettei pitemmät perinteet omaavien kilpailijoiden menestysmallien toistaminen tapahdu kädenkäänteessä ja että esimerkiksi Evertonin ja Burnleyn akatemiat ovat tällä hetkellä menestyksekkäämpiä kuin Cityn. Ja todella suuri ja ajankohtainen kysymys on, pyrkiikö Pep Guardiola toteuttamaan Cityssä Barcelonassa harjoittamaansa valmennuslinjaa ja tarjoamaan paikallisille lupauksille mahdollisuuksia edustusjoukkueessa. Tässäkin Etihadilla ollaan Old Traffordin suhteen pitkällä takamatkalla, 60-luvulla ”Busby’s babes” -pelaajalupauksistaan tunnetuksi tulleen Unitedin ykkösjoukkueessa on ollut oma akatemiapelaaja aina vuodesta 1939 lähtien.

 

Entä Suomen Turussa, kiristyykö seurojen välinen kilpailu vai kykenevätkö keskeiset toimijat uudistamaan toimintatapojaan yhteistyön avulla?

Vaikka turkulaiset ovat tunnetumpia itsetietoisuudestaan kuin yhteistyökyvystään, on alueen jalkapalloseuroilla edellytyksiä haastaa maan tämän hetkinen futiskeskus, pääkaupunkiseutu. Seudun kolme johtavaa seuraa sekä KaaPon, MaPSin ja ÅIFK:n tapaiset perinteiset kasvattajaseurat tekevät tahoillaan kunnianhimoista työtä ja harrastajamäärät kasvavat tasaisesti. Turkulaisen jalkapalloilun viisikymmenvuotinen perusta, Nappulaliiga joutuu sopeutumaan naapurien tunkeutumiseen ydintoiminta-alueilleen, mutta panostamalla huokeaan aluejoukkuetoimintaan, kaikki osapuolet hyötyvät ja lahjakkaat sekä motivoituneet maahanmuuttajanuoret ja vähävaraiset lapset saadaan mukaan futisyhteisöön.

 

Ja Inter vs TPS -kaksintaistelulla on kaikki mahdollisuudet kohota aidosti suureksi turkulaiseksi hegemoniakamppailuksi. FC Inter on reilussa kahdessa vuosikymmenessä noussut Nahkakuulan korvaajasta kansalliselle huipulle ja seuran peli- ja harjoitusolosuhteet sekä muut toimintaedellytykset ovat valtakunnallista kärkeä. Ja jokainen pelikausi – mukaan lukien viime kausi kaikessa värikkyydessään – synnyttää seurakulttuuria. Junioritoimintansa laajentamisessa sinimustien lienee silti syytä olla tarkkana. Inter otti äskettäin jälleen yhden ”tepsiläisen” askeleen allekirjoittamalla yhteistyösopimuksen ympäryskuntaseurojen MaPS:in ja RaiFu:n kanssa. TPS on jo vuosia toteuttanut paperilla win-win-henkistä Southwest United -yhteistyötä lähialueen seurojen kanssa, mutta koko maakunnan kattavan toiminnan hallinnointi ja yhteensovittaminen omien haaste- ja harrasteryhmien pelaajien intressien kanssa ei ole aivan yksinkertaista.

 

Vaikka suomalainen futisväki junnupelaajista talkoolaisvanhempiin on intohimoista ja optimistista, on silti syytä pitää mielessä sekä Manchesterin että suomalaisen junnufutiksen suuri uhkakuva:

 

”On syytä suhtautua varauksella näihin seuroihin ja niiden tapaan etsiä lahjakkuutta. Ne pyrkivät virittämään verkkonsa mahdollisimman laajalle saadakseen käyttöönsä maksimaalisen valikoiman lahjakkuutta ja kykyä. Ja tämän ”talenttimetsästyksen” suurena riskinä on ikäluokan lahjakkaiksi arvioitujen pelaajien lukumäärän supistuminen vuosien kuluessa ehkä puoleen tusinaan pelaajaan.”

“We can be quite cynical about these clubs and the way they are going about seeking talent. The emphasis is on casting the net far and wide, of bringing in as much talent as possible that will then be funnelled down as the years go on, whittled down to half a dozen kids.”

 

Kaiken yli 30-vuotisen valmentajauransa aikana nähnyt ja kokenut Horrocks näkee myös osan vanhemmista riskitekijänä. ”On sydäntä särkevää, kuinka monet vanhemmat näkevät menestyksen, tähteyden sekä niihin kytkeytyvän glamourin ja kimalluksen myös omana, ei vain lastensa unelmana. He saavat väärän mielikuvan siitä, mitä juniorijalkapalloillussa on viime kädessä kysymys.”

“It can be a heartbreaker. A lot of parents see bright lights, big stars, Rolls-Royces, not just for their kids one day but for themselves. They get the wrong impression of what’s on the table.”

 

Fletcher Mossin – ja Turun Nappulaliigan – viikonloppuaamupäivien pelitapahtumissa saattaa olla useita satoja peli-intoa ja iloa uhkuvia lapsia. On varmasti niin ammattilaisurheilijoiksi tähtäävien lapsilupauksien, vähemmän tavoitteellisten harrastefutaajien kuin joukkuemenestyksestä unelmoivien valmentajien yhteisenä intressinä pyrkiä takaamaan kaikille mahdollisimman tasapuoliset mahdollisuudet ja oikeudenmukainen kohtelu kuningaslajin kilpakentillä.

 

Nykypäivän yksilökeskeisessä kilpailuyhteiskunnassa joukkuepelaaminen ja kaikkien huomioon ottaminen ei valitettavasti ole itsestäänselvyys. Valmentajalegenda Horrocks päättää Manchesterin haastattelunsa kalastuskielikuvaan, joka sopii aivan yhtä hyvin suomalaiseen junnufutikseen kuin Brittein saarille.

 

”Juniorijalkapalloilu on kuin troolikalastusta. Suurella verkolla saa suuria kaloja, mutta on hyvien tapojen vastaista, kuinka useimpia lapsia kohdellaan valintoja tehtäessä. Järjestelmä muistuttaa X-Factor tai Idols -kilpailuja – te siellä olette jatkossa, ja teidän toisten osalta kilpailu on päättynyt.”

“If you trawl, you will get some big fish. But it’s the distasteful way most of those kids will get released. It’s like the X-Factor boot camps. You lot sit here, you’re staying. You lot since over there, you’re going. There’s no letting people down gently.”

 

[i] http://www.bbc.co.uk/news/resources/idt-sh/longform_manchester_cold_war

[ii] http://www.iltalehti.fi/jalkapallo/201702152200070741_jp.shtml