”Meidän peli”

 

Pallopelejä harrastaa tsiljoona ihmistä. Ja toinen mokoma seuraa ja haluaisi itsekin harrastaa. Pääsääntöisesti jaloilla pelattavaa, mutta myös pään ja sydämen herkkää käyttöä edellyttävää peliä kutsutaan kuningaslajiksi. Myös Suomessa, vaikka Kanadan jälkeen ehkä jäälajeista innostunein kiekkokansa olemmekin.

Viime syksynä iltapäivälehdissä ja televisiostudiossa käytiin kiivasta keskustelua futisjunnujen valinnoista treeniryhmiin ja ennen kaikkea valmennuksen ja seurajohdon tavoista viestiä valinnoista pettyneille nuorille ja näiden vanhemmille[i]. Jakolinjana tuntui olevan valmentajan työrauhaa korostava ”vanhan liiton” futisväki ja avoimempaa keskustelukulttuuria vaativien vanhempien leiri.

Juniorijalkapalloilun suunnasta ja synneistä väitellään varsin samankaltaisilla jakolinjoilla myös sosiaalisessa mediassa. Vaikka vaikutusvaltaisimmat valmentajat, valmennuspäälliköt ja seurajohtajat pääsääntöisesti puuttuvat Facebookin Suomalaisen junnufutis -ryhmän keskusteluista, käydään yli kuudentuhannen junnufutisystävän foorumilla säännöllisesti kiihkeää vääntöä nuorten pelaajiemme puutteista ja varsinkin valmennuksen vaihtelevista linjoista.

Viime viikolla suomalaisessa junnufutisryhmässä käytiin keskustelua niin sanotun ”persepalloilun” vaaroista ja sopivuudesta osana junnufutiksen arkea. Ja muutamaa päivää myöhemmin samalla foorumilla heitettiin ilmaan ehdotus kypärän käyttöönotosta juniorijalkapallossa.  Suhtaudun itse samanhenkisiin kannanottoihin mielestäni ymmärryksellä ja uteliaisuudella, mutta pelkään, että vanhempien keskuudesta esitetyt ”turvallisuushakuiset ja keskinäistä kilpailua suitsevat uudistukset” koetaan konservatiivisessa jalkapallomaailmassa monesti liian jyrkkinä ja saattavat johtaa kaikille haitalliseen valmennus-vanhemmat -vastakkainasetteluun.

Vaikka itse uskon valmentajana vahvasti yksilöiden väliseen vuorovaikutukseen sekä seurojen tiiviiseen yhteistyöhön, arvostan myös perinteisempään valmennusfilosofiaan liittyviä arvoja, joissa vanhemmat antavat joukkueelle työrauhan ja jossa valmennus sekä pelaajat muodostavat pitkäjänteisen arkityön ytimen, jota ei ehkä tarvitse arvostella tuomitsevasti tai hehkuttaa ylikorostetusti sosiaalisessa mediassa.

Päättyneen viikon lopulla Ylen keskusteluohjelmassa haastateltiin äskettäin MM-finaalissa tuskaisen, ja monen mielestä epäoikeudenmukaisen tappion kärsineen jääkiekkomaajoukkueen kapteenia Jenni Hiirikoskea. Hämäläisen hillitysti esiintyvä Hiirikoski kertoi suorasanaisesti kisatuntemuksistaan ja pelaajahistoriastaan, mutta valotti myös kilpaurheilun perinteellisempiä lainalaisuuksia sekä juniorimaailman motivaation lähteitä. ”Raha ei ole itselle ole ollut se motivaation lähde vaan ennemmin se, minkälaisessa ympäristössä pääsee itseään toteuttamaan ja tekemään.”[ii].

Vaikka haastattelun otsikko – Hankalia akkoja vai äijäurheilun rohkeita haastajia? – on kovin provosoiva, huokuu maajoukkuekapteenin puheista vahva keskinäinen kunnioitus sekä Lempäälän lapsuusvuosien poikapelikavereita että rakennusmaalarin työelämästä tuttuja raksaäijiä kohtaan.

Keskinäistä kunnioitusta ja jaettua vastuuta korostettiin joukkueen keskuudessa jo ennen Naisleijonien kotikisamenestystä. Päävalmentaja Pasi Mustonen ja kapteeni Jenni Hiirikoski kertoivat kotikisojen alla viime talven olympiakisoissa ensi kertaa käyttöön otetusta maajoukkueen toimintatavasta, jossa pelaajista koottu kymmenen hengen johtoryhmä keskustelee valmennuksen kanssa ja käy läpi myös käytännön asioita. ”Yleensä niihin asioihin ihmiset sitoutuu, jotka on yhdessä päätetty”, johtoryhmän yksi jäsenistä tiivistää. [iii]

Pitkään Ruotsissa asunut valmentaja Mustonen ennustaa suomalaisen naispalloilun suurta läpimurtoa ”kansanjoukkueiden” kautta. Urheilun tasa-arvokehitys liittyy tietysti läheisesti naisten ja tyttöjen asemaan urheilukentillä, mutta jos Suomessa haaveillaan Pohjolan suurseuroihin liittyvästä laajapohjaisesta, sukupolvia toisiinsa kytkevästä palloilu- ja seurakulttuurista, pitää meidän saada myös juniorit viihtymään paremmin ja pitempään lajin parissa.

Ylen Puoli seitsemän -ohjelmassa vieraili 6.5.19 rap-artisti Pastori Pike. Kongolaisjuuret omaava räppäri kasvoi Helsingin Mellunmäessä ja ajautui yläkouluiässä rikosten teille. Tänä päivänä Pike kiertää kouluissa puhumassa koulukiusaamista vastaan ja valmentaa futisjunioreita. Gnistanissa koutsaavalle räppäävälle isälle futis opettaa paljon: ”Se antaa luottamusta nuoria kohtaan ja auttaa ymmärtämään nuoria ja auttaa kannustamaan, viemään ylöspäin. Se on ollut sikasiistiä valmentamisessa.”[iv].

Ja kun kysyttiin tulevan äitienpäivän suunnitelmista, Pastori Pike vastaa – me lähdetään futiskentälle, koko perhe, se on meidän juttu.

 

[i] https://www.mtv.fi/sarja/huomenta-suomi-33001003008/junnun-pettymykset-futisisa-mikki-kauste-1007605

[ii] https://areena.yle.fi/1-4589822 Hankalia akkoja vai äijäurheilun rohkeita haastajia?, 4.5.19

[iii] https://areena.yle.fi/1-50064983 Urheiluhullut, 25.3.19

[iv] https://areena.yle.fi/1-50145910 Pastori Pike vastaa vihaan ja rasismiin rakkaudella, 6.5.19

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s