Lopputurnaukset pelattu – kuinka saadaan sarjapelit tukemaan pelaajakehitystä ja seuratyötä?

Miten suomalaista jalkapalloa pitäisi kehittää?

Tämä järeämmän kokoluokan kysymys esitetään säännöllisesti median toimesta eri futisvaikuttajille ja vastaukset vaihtelevat taloudellisista resursseista ja olosuhdepanostuksista kansainvälistymiseen ja valmennusosaamisen edistämiseen. Ja viime aikoina on myös väitelty siitä, pitäisikö Suomifutiksessa panostaa pallonhallintapainotteisen taitopelaamisen sijasta enemmän juoksuvoiman ja fysiikan kehittämiseen.

Koska kysymys lähentelee vaikeusasteeltaan suosikkielokuvani – Monty Python & Elämän tarkoitus – johtoteemaa, en uskaltaudu omaa menestyspolkua tarjoamaan, mutta uskon lätkäjätkien tason nousuun kytkeytyvän Kulta-Curren ”ännu lite bättre” -filosofian istuvan myös Suomifutiksen kehitystyöhön.

Oppia saa ja varmasti kuuluukin hakea hyvinkin erilaisista lähteistä, koska nykyteknologia mahdollistaa maailmanlaajuisen tiedonkeruun ja lainaus- tai ainakin kehittämiskelpoisia jalkapallo-oivalluksia voi löytää melkeinpä mistä tahansa maailman kolkasta. Mutta kun espanjalaista ekkonoa tai islantilaista olosuhdeajattelua apinoidaan, tulisi ”benchmarkkauksessa” myös huomioida meidän kotoiset lähtökohdat sekä kulttuurilliset rasitteet ja vahvuudet.

Vaikka maamme liikunta ja urheilu on yleisestikin elänyt mieltäylentävämpiäkin aikakausia, voidaan suomalaiseen liikuntakulttuuriin yhä yhdistää kaksi merkittävää kansallista ja jopa paikallisesti elinvoimaista vahvuusaluetta. Suomalaiset osaavat organisoida tapahtumia ja tehdä talkootyötä. Tämä ehkäpä aliarvostettu osaaminen on erityisen näkyvää jalkapallon junioritoiminnassa, jossa Palloliiton arvion mukaan jopa lähemmäs puolen miljoonan suomalaisen talkooväki pyörittää melkeinpä läpi vuoden yhä suurisuuntaisempaa harraste- ja kilpatoimintaa. Turnauksilla ja yhä monitasoisemmaksi laajentuneella sarjapelitoiminnalla on luonnollisesti tärkeä sosiaalinen ja lasten vähentynyttä liikuntaa elvyttävä kansanterveydellinen tehtävä, mutta voisiko Suomifutiksen talkootyön ja tapahtumajärjestämisen vahvuuksia hyödyntää paremmin myös tavoitteellisen kilpajalkapalloilun kehittämistyössä?

 

C14 SPL-lopputurnaus 10.-12.8.18 Eerikkilässä

Päättyneenä viikonloppuna Suomifutiksen kiistaton lippulaiva HJK isännöi Eerikkilän upeissa olosuhteissa C14 ikäluokan ykköstason SPL-lopputurnausta. Turnauksen joukkueiden ja yksilöiden pelaamisen tasoa voidaan tarkastella kriittisesti joko kansainvälisestä, kansallisesta tai peräti piiritason perspektiivistä, mutta itse tapahtuma oli erinomaisesti organisoitu. Pitkän historian omaava ja vakiintunut lopputurnauskonsepti tarjoaa ikäluokan toiminnassa jo vuosia mukana olleille ja uusillekin futistalkoolaisille arvokkaan tilaisuuden vertailla keskinäistä kehitystä, mutta myös vaihtaa mielipiteitä tulevaisuuden toimintalinjoista.

Viikkoa aiemmin pelatuissa 03- ja 05-ikäluokissa koettiin useampiakin yllätyksiä ja ani harva todennäköisesti osasi etukäteen ennustaa TPS:n vievän mestaruuden molemmissa ikäryhmissä.

Nollanelosten C14-ikäluokassa voimasuhteet ovat jo vuosia olleet varsin vakiintuneet. KäPa ja HJK kamppailevat ykköspaikasta ja muut pyrkivät pysymään kannoilla. Vuosi sitten Pajulahden lopputurnauksessa KäPa oli Klubia niukasti 1-0 parempi poikkeuksellisen hyvätasoisessa finaalissa ja Ilves vei yllättäen pronssia ennen hyvää työtä pitkään tehnyttä Koivukylän Palloseuraa. KoiPS oli aiemmin pudottanut rp-kilpailussa Länsi-Suomen ykkösen, TPS:n runkopelaajilla vahvistuneen FC Interin.

Tälläkin kertaa alkulohkon ottelut tarjosivat varsin vähän yllätyksiä. A-lohkosta ylempään jatkosarjaan etenivät HJK ja TPV, joka menestyi turnauksessa lopulta huomattavasti paremmin kuin pelaajamäärältään maan suurin paikalliskilpailija Ilves. Täksi kaudeksi ELL:ään noussut PKKU ja Puolen Suomen liigan (PSL) SJK jäivät pelaamaan sijoista 9-16.

B-lohkossa pitkään KäPa:ssa vaikuttanut Hongan uusi valmennuskaksikko AbdirahmanTainio laittoi käpyläläiset keskinäisessä ottelussa tiukoille ja etenivät ansaitusti kohti mitalipelejä. FF Jaro ja viimeisenä lopputurnaukseen selviytynyt FC Jazz jäivät odotetusti alempaan jatkosarjaan.

C-lohko oli muita lohkoja tasaisempi. Alempaan loppusarjaan jäivät lopulta Pauli Kosken ja Kim Ekroosin valmentama Turun Nappulaliigan ja Kaarinan Poikien yhdistelmäjoukkue sekä useita vuosia kansallista kärkeä vahvasti haastanut, mutta muutamia avainpelaajia tämän seurauksena kilpailijoilleen menettänyt KoiPS Vantaalta. Lohkon kärkipaikan vei lopulta Turun hyvätasoisen Ystävyyskaupunkiturnauksen nelonen Ajax Sarkkiranta ja kakkosena kahdeksan joukkoon eteni Vantaalla vahvaa työtä tekevä VJS.

D-lohkossa sijoille 1-8 menijät olivat selvillä jo kahden ottelukierroksen jälkeen. Muutamista hyvistä yksilöistä huolimatta Tampereen Ilveksellä on 04-ikäluokassa vaikeuksia ja alkusarjan ainoana positiivisena saldona oli voitto viimeiseksi, ilman tehtyjä maaleja jääneestä FC Santa Claus Junioreista. Lohkon voittajaksi pelasi puhtaalla pelillä Jussi Nuorelan alaisuudessa pelaava FC Inter, joka avauskokoonpanoa säästellen otti päätöskierroksella voiton Itä-Suomen ainoasta edustajasta, KuPS:sta.

Pudotuspelit mitaliotteluihin eivät nekään tarjonneet järisyttäviä yllätyksiä. FC Inter voitti VJS:n 4-0 ja HJK Hongan samoin luvuin. Puolen Suomen liigan hegemoniaottelussa hyvää turnauskuntoa Turussa osoittanut Kempeleen Ajax oli 2-0 luvuin parempi kuin Kuopion Palloseura. Neljännen välieräpaikan vei puolustava mestari KäPa, joka kuitenkin päästi hyvää turnausta pelaavan TPV:n lopussa lähelle, voittamalla 3-2 (2-0).

Turnauksessa vakuuttavasti edennyt FC Inter oli noussut neljällä voitolla ja 13-0 maalierolla HJK:n uskottavaksi välierän haastajaksi, mutta puolustuksen nukahduksesta seurannut helsinkiläisten nopea 1-0 johto näytti hermostuttavan turkulaisten peliä. Kun Jimi Tauriainen viimeisteli vielä toisen maaleistaan komealla vapaapotkulla, oli toinen puoliaika enemmän kosmetiikkaa ja Klubin pallonhallintaa kuin turkulaisten takaa-ajoa. Loppunumerot oikeutetusti Klubille 3-0.

Toisessa välieräottelussa kypsyi pitkään turnauksen suurin yllätys, kun vuotta aiemmin Pajulahden D13 lopputurnauksessa alempaan jatkosarjaan jäänyt ja sielläkin vaatimattomasti menestynyt Ajax Sarkkiranta piinasi puolustavaa mestaria läpi ottelun. Varsinaisella peliajalla kahdesti tappiolle joutunut KäPa oli vielä rp-kilpailussakin laukauksen päässä tappiosta, mutta maalivahti Luka Nokelaisen upea torjunta piti joukkueen mukana pelissä. Jo vuosia KäPa:n maalia luotettavasti vartioinut ja hyökkäyksiä hyvin jalalla avannut isokokoinen veskari torjui heti perään toisen rankkarin ja käpyläläiset etenivät loppuotteluun.

Turnauksen pronssiottelussa kohtasivat turnauksessa hyvin pelanneet ja edellisestä lopputurnauksesta tasoaan nostaneet Ajax ja FC Inter. Turkulaiset aloittivat kuudennen pelin terävämmin ja hallitsivat peliä. Kun 15. minuuttia oli pelattu, Aleksi Heino viimeisteli 1-0 Kalle Helkiön hienosta syötöstä ja erinomaisen nopean hyökkäyksen lopputuloksena. Maali jäi turkulaisten lukuisista paikoista huolimatta ottelun ainoaksi ja pronssimitalit ansaitusti Interille.

Pronssiottelu Ajax – FC Inter, 12.8.18 (kuvat: Markus Wikström)

 

Välittömästi pronssiottelun jälkeen sateen pehmittämällä nurmella kohtasivat taas kerran edellisen lopputurnauksen sekä Etelä-Länsi liigan viime vuosien kärkipari. Kunnianhimoisesti harjoittelevat ja säännöllisesti ikäluokan kansainvälisiin ottelutapahtumiin osallistuvat joukkueet tuntevat toisensa läpikotaisin ja kohtaamiset ovat aina tasaisia ja suomalaisten joukkueiden mittakaavassa poikkeuksellisia tasoltaan ja tempoltaan. Ottelun päättyessä Eerikkilän stadionin valotaululla loistivat Pajulahdesta ja lukuisista keskinäisistä kamppailuista tutut loppuluvut: KäPa 1 – HJK 0.

Loppuottelu KäPa – HJK, 12.8.18

 

Osaavatko seurat hyödyntää moniportaiseksi paisunutta sarjajärjestelmää pelaajakehityksen mittarina ja työkaluna?

Eerikkilän turnaus sekä samanaikaisesti Seinäjoella pelattu C14 poikien II tason turnaus päättivät elokuun alkupuoliskon lopputurnauskauden[i]. 13-15-vuotiaiden juniorien parhaimmisto on saanut näyttää kolmen päivän ajan henkilökohtaista sekä oman joukkueensa osaamista liiton tarkkailijoille, talenttivalmentajille sekä seuravalmentajille. Ehkä joitain ulkomaalaisia pelaajatarkkailijoitakin on vieraillut tapahtumissa.

Heti lopputurnauksen jälkeen jatkuvat kuitenkin pitkälle lokakuuhun ulottuvat syksyn sarjapelit. Jos lopputurnauksien rakenne ja toteutustapa on pitkälti samalainen kuin jo kolme vuosikymmentä sitten, suomalaisen juniorijalkapallon sarjajärjestelmä on muuttunut viime vuosina melkeinpä dramaattisesti. Pitkän ja ansiokkaan päivätyön Turun piirin eri valmennustehtävissä tehnyt Tapio ”Hara” Harittu arvioi pari vuotta sitten Veritas Stadionilla järjestetyssä junnufutisillassa, että tämän päivän pelaajille on tänään 9-10 kertaisesti enemmän pelisarjoja kuin muutama vuosikymmen sitten[ii].

Moniportaiseksi laajentunut sarjajärjestelmä luonnollisesti heijastaa harrastajamäärien kasvua ja vahvistaa lajin asemaa liikuntakentällä, mutta eritasoisten ja erilaisin motiivein jalkapalloa harrastavien pelaajien sijoittaminen tasoaan ja tavoitteitaan vastaavaan sarjaan on entistä haastavampaa. Murrosiässä voimistuva drop out -ilmiö ja pelaajien suuret biologiset erot eivät tietenkään helpota pelaajaryhmiä kokoavien valmennuspäälliköiden ja vastuuvalmentajien työtä. Ei ole harvinaista, että fyysisesti ikätovereitaan edellä olevaa ”talenttia” kuormitetaan kahdessa, joskus jopa kolmessa ikäluokassa ja seurauksena on rasitusvammoja tai henkistä uupumista. Ja samaan aikaan hitaammin kasvava pienikokoinen pelaaja tuskailee fyysisesti ylivertaisia ikätovereita vastaan.

Koska junioriurheiluun liittyy varsinkin murrosiässä niin monia merkittäviä muuttujia, olisi tärkeää, että seurat ja pelaajan kehitystyötä lopputurnauksissa ja huuhkajatapahtumissa järjestelmällisesti seuraavat liiton valmentajat työskentelisivät tiiviimmin yhdessä. Tehostettu yhteistyö tukisi luonnollisesti sekä seurojen että nuorten maajoukkueiden pyrkimystä yhdenmukaistaa ja selkeyttää pelitapojaan sekä harjoittelumetodejaan.

Suomessa keskustellaan ja kiistellään tuskallisen paljon suomalaisen valmennuksen suunnasta, mutta syystä tai toisesta emme ole löytäneet selkeästi tunnistettavaa peli- ja toimintafilosofiaa maajoukkueelle tai edes johtaville jalkapalloseuroille.  Edistyksellistä työtä toki tehdään esimerkiksi 2004-syntyneiden ikäluokkaa hallitsevissa KäPan ja HJK:n juniorijoukkueissa ja emoseuroissa, mutta kiistaton totuus silti lienee, että sekä seurojen keskinäisessä että seurojen ja Palloliiton/piirin valmentajien välisessä yhteistyössä olisi varaa parantaa?

Kuningaslajiin kytkeytyy paradoksi lajin yksinkertaisuudessa sekä samanaikaisesti nähtävässä monimutkaisuudessa. Suomifutiksesta säännöllisesti kärkeviä mielipiteitä laukova yhden valmennuskoulukunnan johtohahmo Pertti Kemppinen ei ole ehkä tunnettu futisanalyysiensä selkokielisyydestä, mutta vastatessaan äskettäin toisen lajilegendan, Heikki Suhosen some-haasteeseen, tiivisti Tanoke-valmentaja mielestäni varsin onnistuneesti Suomifutiksen kehittämisen ydinongelmia.

”Jalkapallossa tarvitaan kaikkia osa-alueita – taktista, teknistä, fyysistä ja henkistä. Haastavaa on se, miten näiden kaikkien harjoittelu voidaan toteuttaa siten, ettei jonkun osa-alueen liika painottaminen syö jotakin toista osa-aluetta.”[iii]

Omien kokemusteni perusteella maamme arvostetuimmissa junioriseuroissa ja niiden menestyneimmissä joukkueissa saatetaan painottaa hyvinkin eri tavoin Pertti Kemppisen mainitsemia osa-alueita. Ja kun myös kansainvälisessä huipputason jalkapallossa erilaiset painotukset vaihtelevat uusien johtavien pelaaja- ja valmentajatyyppien noustessa, on Suomifutiksen kehittämistyö valitettavan usein reagoimista kansainvälisiin trendeihin sekä väittelyä niiden soveltuvuudesta Suomen oloihin.

 

Keskustelu ja väittelykin saattaa olla monessakin mielessä hyödyllistä, mutta voisiko Suomifutis olla jo kypsä tiiviimpään suunnitelmalliseen yhteistyöhön sekä seurojen kesken että seurojen ja liiton välillä? Jossain siellä rajamaastossa operoi myös Sami Hyypiä Akatemia, joka suorittaa yhteistyöseuroilleen monenlaista fysiikkapainotteista seurantaa. Olisiko mahdollista, että seurat, joilla on useita huuhkajapäiville osallistuneita pelaajia, rakentaisivat hieman SHA-ajattelun pohjalta, yhteistyössä Palloliiton valmentajien kanssa seuran valmennuslinjaa tukevan yksilövetoisen seurantajärjestelmän, jonka avulla pelaajan fyysistä, teknistä, henkistä ja taktista edistystä voitaisiin systemaattisesti seurata, kenties jopa mitata?

Eikö tällainen tiivistetty ja käytännönlähtöinen piirin/liiton ja seurojen välinen yhteistyö istuisi myös Suomen Palloliiton kunnianhimoisen ”Seurojen Palloliitto” -kehitysohjelman ytimeen?

Artikkelikuvassa C14 SPL-lopputurnauksen pronssiottelu Ajax-FC Inter. Maajoukkuevalmentajat Teemu Eskola ja Antti Niemi tarkkailevat. 12.8.18, Eerikkilä. Kuva: Markus Wikström

[i] https://www.palloliitto.fi/spl-nuorten-turnaukset

[ii] https://suburbanturku.wordpress.com/2016/09/13/onko-lasten-urheilun-tarkoitus-tana-paivana-hamartynyt/

[iii] 14.8.18 kirjoitettu kommentti Heikki Suhosen Pertti Kemppiselle 13.8.18 osoittamaan keskustelun avaukseen fysiikkaharjoittelun merkityksestä tämän päivän jalkapallossa. Facebookin ryhmä Suomalainen junnufutis.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s