Onko lasten urheilussa tilaa ilolle, innostukselle ja intohimolle?

 

”Nopeammin, korkemmalle, voimakkaammin”

”Tärkeintä ei ole voitto, vaan osallistuminen”

 

Olympialiikkeeseen yhdistetyt iskulauseet ovat laajasti tunnettuja, mutta harvemmin nostetaan esiin näiden kahden urheiluaatteen keskinäinen ristiriitaisuus. Totuus kuitenkin lisääntyneiden doping-, sopupeli- ja muiden urheiluskandaalien aikakaudella lienee, että nykyurheilu on etääntynyt kovin kauas paroni Pierre de Coubertinin ylevyyden ajan aatteista.

 

Vaikka olympialainen jalous tuntuu ajat sitten karisseen kilpaurheilun areenoilta, on liikunnalla ja urheilulla yhä merkittävä yhteiskunnallinen rooli ja asema. Inter Milanin-kaatajanakin tunnettu tulevaisuuden tutkija Mika Aaltonen muistutti lokakuun alun kansallisessa liikuntafoorumissa, kuinka liikunta ja urheilu voivat uudella ja osuvalla organisoitumisen tavalla paitsi uudistaa demokratiaamme mutta myös ottaa ihmiset entistä paremmin mukaan oman ja yhteisen tulevaisuutemme rakentamiseen.

 

Suomen valmentajien puheenjohtaja, jääkiekkovalmentaja Erkka Westerlund jatkoi 13.10. Valon Sinettiseuraseminaarissa urheiluseurojen haastamista. Westerlundin mukaan nyt on peiliin katsomisen paikka ja esimerkiksi taloudellisista resursseista keskustelemisen sijaan tulisi keskittyä käyttämään ihmisten voimavarat tehokkaasti ja tiivistämään yhteistyötä. Jääkiekkoleijonat mm. Torinon olympiahopeaan luotsannut valmentaja toivoi, että Suomessa tartuttaisiin nyt urheilun perimmäisiin arvoihin. Niistä tärkeimmiksi hän nosti ilon, innostuksen ja intohimon. Westerlundilaisessa Suomessa urheilun perusarvot kuten toisten kunnioitus, reilu peli sekä yhdessä tekeminen ovat arvoja, joita koko suomalainen yhteiskunta, ennen kaikkea työelämä tarvitsee. Urheilijalähtöisestä ja yhteistyöhakuisesta valmennustavastaan tunnettu ”kiekkoprofessori” kritisoi myös suomalaisurheilun liiallista menestyskeskeisyyttä – uhraamme vaihtopenkille lapsia ja nuoria pelien voittamisen takia.

 

Jotta Mika Aaltosen ja Erkka Westerlundin visiot liikunnan ja urheilun suuremmasta yhteiskunnallisesta merkityksestä toteutuisivat, on suomalaisten urheiluseurojen kyettävä samanaikaisesti sekä uudistumaan että kunnioittamaan urheilun perinteisiä arvoja. Urbaani-Suomen mantraksi kohonnut ”kuljeta, kannusta ja kustanna” -iskulause tulisi kyseenalaistaa ja liikunnan ilon sekä leikkimielisyyden pitäisi nousta keskeisempään asemaan lasten ja nuorten liikunta- ja harrastustoiminnassa.

 

Monet keski-ikään ehtineet lienevät kuulleet tarinoita siitä, kuinka vanhemmat ovat leikkineet kävyillä ja hiihtäneet kouluun peninkulmien päähän. Nyky-Suomessa lapset kyyditään kouluun, jossa nämä näpertävät välitunnit puhelimillaan liikunnallisten leikkien ja pallopelien sijasta. Ehkä yhteiskunnallisen näköalattomuuden kanssa kamppaileva nyky-Suomi voisi tosiaan hakea uudistumista urheilun ja liikunnan perusarvoista?

 

”Hannes ei tuntenut elämäänsä ahdistavaksi; hän sai liikkua ja urheilla illat pitkät ja viikonvaihteet. Tatu ja Viljam ottivat nuorimman veljensä mukaan; mikään liikunnan muoto ei ollut kuopiolaisveljeksille vieras. Eniten houkuttelivat hiihtoladut.”

Antero Raevuori, Huippu-urheilun maailma, 1978

 

Kyseinen Hannes juoksi Suomen maailmankartalle Tukholman olympiakisoissa vuonna 1912. Vaikka Lahti 2001 ja nyt Therese Johaugin ja Martin Johnsrud Sundbyn myötä Norjaan levittäytyneet hiihdon dopingskandaalit varjostavat perinteisimpien urheilumuotojemme suosiota, on Suomi edelleen urheilukansa. Urheilukansa, joka elää suurta murrosta. Kaupungistuminen, uusi teknologia sekä ympäristön ja yhteiskunnan muutokset muokkaavat nopeasti kansakunnan tilaa, mutta myös liikunnallista lajikirjoa ja koko urheilumaailmaa.

 

Urheilu-Suomi muuttunut, mutta myös jakaantunut?

 

Kun Kekkosen aikana koko Suomi hiihti ja juoksi, toi lentopalloileva Mauno Koivisto presidentit joukkueurheiluaikaan. Martti Ahtisaaren urheilulajiksi nostettiin koripallo, jota presidentti oli pelannut Oulun NMKY:ssä. Kun vuoden 1995 maailmanmestaruus kertaheitolla teki Suomesta jääkiekkokansan, ovat myös itämaisia tansseja harrastava Tarja Halonen ja rullaluisteleva Sauli Niinistö olleet usein nähtyjä vieraita jääkiekkoleijonien otteluissa. Ja ehti toki nykyinen presidentti toimimaan suomalaisen jalkapalloilun keulakuvana Palloliiton puheenjohtajana ennen Mäntyniemeen siirtymistä.

 

Liikunta ja urheilu on siis edelleen tärkeää suomalaisille, mutta lajikirjon voimakas laajeneminen, ammattimaistuminen ja viihteellistyminen jatkavat urheilukentän mullistamista ja urheiluseurojen haastamista.  Jos urheilun ja liikunnan tarjoamat yhteiskunnalliset mahdollisuudet ovat suuret, niin merkittäviä ovat myös muutosajan haasteet. Tuoreen tutkimuksen mukaan vain vajaa neljännes urheiluseurassa mukana ollut lapsi jatkaa harrastustaan 15-vuotiaana ja nuorten liikkumisessa ääripäiden osuudet ovat jatkuvasti kasvaneet (Turun Sanomat, 13.10.16). Muutoksen takana on monta tekijää. Junioriurheilun ammattimaistumisen myötä kustannukset ovat jatkuvasti nousseet eikä osalla perheistä ole enää varaa maksaa lapsiensa harrastuksia. Kustannusten nousun perussyy on harjoitusten ja muiden tapahtumien määrän raju lisääntyminen. Toiminnan määrällinen lisääntyminen näkyy myös vapaaehtoisten valmentajien ja toimihenkilöiden löytämisen vaikeutena. Kun yhtälöön lisätään vanhempien odotusten ja vaatimusten kohoaminen, ollaan kustannusnousua ruokkivassa kehässä, jossa vanhemmat vaativat ammattimaista valmennusta, joka puolestaan nostaa harrastuskustannuksia.

 

Ammattivalmentajien määrän kasvu ja urheiluseurojen ammattimaisempi suhtautuminen junioritoimintaan on pääsääntöisesti myönteinen asia ja tukee myös ajatusta urheilun suuremmasta yhteiskunnallisesta roolista. Mutta kuten yleensä  yhteiskunnallisissa muutoksissa, myös junioriurheilun uudistamisessa tulisi kyetä säilyttämään lasten ja nuorten liikunnan toimivat ja arvokkaat osat. Suomalaisen urheiluväen into ja halukkuus vapaaehtoistyötä kohtaan on tällainen arvo, jota ei saisi tuhota junioritoiminnnan uudistuksessa.

 

Jos urheiluseurat panostavat yksinomaan palkkavalmentajiin vapaaehtoistoimijoiden kustannuksella, ottaa suomalainen lasten ja nuorten liikunta askeleen kohti ammattimaisempaa, mutta myös amerikkalaisempaa harrastusjärjestelmää. Vaikka Yhdysvaltojen urheilujärjestelmä tuottaakin kiistatta eri lajien huippuja, ei harrastajille kallis ja eriarvoistava järjestelmä välttämättä sellaisenaan sovi vapaaehtoistyön voimalla vuosikymmeniä toimineille suomalaisille urheiluseuroille.

 

Mikäli siis uskomme Mika Aaltosen ja Erkka Westerlundin tavoin liikunnan ja urheilun yhteiskunnalliseen voimaan sekä yhdessä tekemisen mahdollisuuksiin, on suomalaisen urheiluväen löydettävä tasapaino toiminnan laatua parantavien uudistusten sekä vapaaehtoistyön kannustavuuden välillä. Jos haluamme, että huomattavasti suurempi osa kuin vajaa neljännes jatkaa urheiluharrastustaan 15-vuotiaana, on harrastuksesta tehtävä houkuttelevampi, ja myös huokeampi. Tutkimukset paljastavat, että kaikki eivät halua kilpailla hampaat irvessä tai harjoitella viisi kertaa viikossa.

 

Erkka Westerlundin ehdotus, että Suomessa tartuttaisiin urheilun perimmäisiin arvoihin on realistinen ja kannatettava. Ilo, innostus ja intohimo ovat arvoja, jotka sopivat niin kilpa- ja harrasteurheiluun kuin ammatti- ja vapaaehtoisvalmentajien ajatusmaailmaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s